AJELEHDITKO AUTOPILOTILLA?

HikingArtist.com - Creative Commons Attribution-NoDerivs 3.0 Unported License.

Kuvat: Wikimedia /  Agência Brasil & Benmitch 

Mitä yhteistä on yhdellä maailman parhaimmista jalkapalloilijoista Neymarilla ja laboratoriorotalla tilanteessa, jossa Neymar on pelikentällä tavoittelemassa palloa ja rotta kulkemassa tälle tutuksi tulleessa labyrintissä?

VASTAUS: Hyvin matala aivotoiminta.

Neymarin aivotoimintaa on tutkittu hänen suorittaessaan jalkapalloon liittyviä motorisia liikesarjoja ja hänen aivotoimintansa on 90% alhaisempi kuin amatööripelaajilla. Sama pätee tutkitusti rotan aivotoimintaan, kunhan sokkelo on sille jo tuttu.

Sekä rotalla että Neymarilla ovat tutut toimintatavat muuttuneet rutiineiksi ja rutiinien suorittaminen vaatii huomattavasti pienempää aktiivisuutta aivoilta kuin uusien asioiden tekeminen.

Rotan ollessa ensimmäistä kertaa sokkelossa tämän aivotoiminta on todella aktiivista. Se tarkkailee herkeämättä mitä vaaroja ja mahdollisuuksia sokkelo tarjoaa ja samalla koittaa arvioida mihin suuntaan kannattaa kulkea vai kannattaako kulkea lainkaan.

Mutta rotan oltua samassa sokkelossa lukuisia kertoja alkaa tämän aivotoiminta laskea kaikkialla muualla paitsi tyvitumakkeissa, jotka sijaitsevat aivojen alimmissa osissa. Niiden toiminta lisääntyy ja nykyinen näkemys onkin, että tyvitumakkeet vastaavat rutiinien tallentamisesta ja suorittamisesta. Ne ovat ikäänkuin aivojen yksikkö, joka vastaa autopilotilla ajosta.

Se mikä tapahtuu rotan aivoissa koskee myös meitä ihmisiä. Uusien taitojen opettelu on usein tuskallisen hidasta. Opettelu vaatii paljon tietoisen mielen keskittymistä ja kehon tietoista ohjaamista (muistat varmasti polkupyörällä tai autolla ajon opettelun).

TAPOJEN VALLASSA – Miksi tavat tarttuvat?

HikingArtist.com - Creative Commons Attribution-NoDerivs 3.0 Unported License.

Sillä kulttuurilla, johon me synnymme ja joka meitä ympäröi on valtava vaikutus siihen, miten me ajattelemme ja toimimme. Sekä siihen keitä me voimme sanoa olevamme ihmisinä.

Mutta mitä kulttuuri oikeastaan on? Mistä se rakentuu? Ja miten se meihin tarttuu?

Mitä on oikeastaan esimerkiksi suomalainen kulttuuri tai sinun työpaikkasi kulttuuri?

Kulttuuri on käsitteenä moniulotteinen, mutta siitä saa helposti otteen, jos sen yksinkertaistaa seuraavasti: 

Eri kulttuurit ovat yksinkertaisesti kokoelmia erilaisia tapoja — tapoja ajatella ja tapoja toimia. Nämä tavat siirtyvät (tai tarttuvat) ihmisiltä toisille mm. kasvatuksen, jäljittelyn ja oppimisen kautta.

Näin esimerkiksi sinun oman työyhteisösi kulttuuri rakentuu niistä ajattelu- ja toimintatavoista, jotka sinun työpaikallasi vallitsevat ja jotka leviävät työyhteisössäsi vuorovaikutuksen kautta.

Toki työkulttuurissa voi olla hyvinkin erilaisia ja jopa ristiriitaisia tapoja ajatella ja toimia (esimerkiksi yksittäisillä työntekijöillä, eri osastoilla tai tiimeillä), mutta silti ne yhdessä muodostavat tietyn tapojen valikoiman, jota voidaan sanoa koko organisaation kulttuuriksi.

Kulttuurin rakennusaineksina ovat siis tavat, jotka jakaantuvat tapoihin ajatella ja tapoihin toimia.

Ajattelutavat koskevat esimerkiksi sitä, miten tietyssä kulttuurissa on tapana ajatella perustavista kysymyksistä, jotka koskevat maailmankuvaa, ihmiskäsitystä ja elämäntarkoitusta. Tai sitä miten kyseisessä kulttuurissa ajatellaan mikä on oikein ja väärin sekä mikä on hyväksyttyä ja mikä ei.

Toimintatavat ovat puolestaan niitä toimintamalleja, joita noudatetaan tietyissä tilanteissa. Sitä miten teemme töitä, miten toimimme kun tutustumme uuteen ihmiseen, miten valmistamme ruokaa, minkälaisia tavaroita kaupoissamme on myynnissä, miten ja mitä harrastamme, miten pukeudumme ja niin edelleen.

Toimintatavat ovat tavallaan myös ajattelutapoja, sillä ne ovat tallessa mielessämme ajattelutapoina (tai rutiineina) siitä, miten jossakin tilanteessa on hyvä toimia.

ULOS APINAHÄKISTÄ

Olipa kerran eläintarha ja tarhassa apinahäkki. Häkissä eleli pieni lauma apinoita. Ne kuluttivat päivänsä arkisiin puuhailuihin ja eläintarhan vierailijoiden matkimiseen. Päivät olivat melko rauhallisia, paitsi ruokailun osalta. Se aiheutti aina suurta tunnekuohua.

Apinoilla oli nimittäin ilkeä hoitaja. Hoitaja ruokki apinoita kiinnittämällä banaaniterttuja häkin kattoon. Häkissä oli pitkiä keppejä, joilla apinat pystyivät vaivalloisesti tiputtamaan banaaneita alas. Häkissä oli myös tikkaat, joita pitkin banaanit olisi saanut helposti kerättyä. Mutta aina jos apinat yrittivät käyttää tikkaita, antoi ilkeämielinen hoitaja koko laumalle kylmän suihkun suurella paloletkulla.

Apinat oppivat nopeasti, ettei tikkaisiin kuulunut koskea. Niistä tuli tabu. Banaanit tuli kerätä pitkillä kepeillä, ei tikkailla. Jokainen joka yritti edes lähestyä tikapuita sai muulta laumalta selkäsaunan.

Näin kului aikaa ja kaikki apinat oppivat varomaan tikkaita. Ilkeä eläintenhoitaja oli mielissään omasta julmasta pavlovinkokeestaan. Ja vielä enemmän hän oli mielissään nähdessään miten häkin asukkaat kohtelivat sinne siirrettyjä uusia apinoita. Tulokkaat nimittäin ihmettelivät hetken vaivalloista keppien käyttöä, yrittivät sitten kiivetä tikkaita pitkin banaaneita hakemaan, mutta tulivatkin saman tien muiden apinoiden pieksemiksi. Niin nekin oppivat pian varomaan tikkaita. Hoitajaa tämä huvitti suuresti.

Aikaa kului ja lopulta ilkeä hoitaja jäi eläkkeelle. Mutta vaikkei kukaan ollut enää antamassa vesisuihkua, varoivat apinat aina vain edelleen tikkaita. Lopulta aikaa oli kulunut vuosikymmeniä eikä häkissä ollut enää jäljellä yhtään alkuperäisistä apinoista. Yksikään häkin asukeista ei ollut koskaan saanut päällensä kylmää vettä, eikä kukaan tiennyt enää miksei tikkaisiin saanut koskea, mutta aina vain uudet tulijat saivat selkäänsä.

Tämä tarina apinahäkistä on monelle tuttu. Se hymyilyttää, sillä tunnistamme, että olemme ehkä joskus itsekin olleet häkissä joko selkäänsä saavana tulokkaana tai vastaanottokomiteana. Mutta pidämme tarinaa kuitenkin lähinnä vitsinä ja kärjistyksenä. Tarinaan kätkeytyy kuitenkin suurempi viisaus kuin päältäpäin näyttää.