NIUKKUUDEN ANSASSA

Jatkuva kokemus riittämättömyydestä stressaa ja uuvuttaa. Miten voi välttää niukkuusansan?

Niukkuus on salakavalaa. Se hiipii mieleen ja saa huolestumaan milloin mistäkin riittämättömyydestä.

Hektisen puutteen ja pulan keskellä on usein tilanne, jossa tarvittaisiin juuri parhaita ideoita ja selkeää ajattelua. Paradoksaalisesti kuitenkin juuri niukkuuden kokemus ajaa meidät usein tilaan, jossa tilannetta on vaikeaa ratkoa.

 


Niukkuusansasta on vaikea päästä ulos

Käyttäytymistaloustieteilijät Sendhil Mullainathan ja Eldar Shafir tutkivat miksi köyhyys aiheuttaa usein noidankehän, jota on vaikea tai jopa lähes mahdotonta murtaa. He huomasivat, että syy ei aina ole ainoastaan taloudellinen, vaan ennen kaikkea myös psykologinen. Mullainathan ja Shafir nimittäin havaitsivat, että köyhyyttä kokeneet alkoivat usein käyttäytyä tavoilla, joilla he itse ylläpitivät omaa köyhyyttään.

Köyhyyden aiheuttama krooninen stressi johti siihen, että ihmisen päätöksenteko- ja suunnittelukyky rampautuivat. Puutteen kokemus ajoi ikään kuin ansaan, josta heidän oli omin voimin liki mahdotonta päästä pois. Mullainathan ja Shafir nimesivät tämän tilan ”niukkuusansaksi”.

Pian he kuitenkin huomasivat saman ilmiön liittyvän muuhunkin kuin taloudelliseen niukkuuteen. Tutkimusten mukaan ajatus minkä tahansa tärkeän resurssin niukkuudesta sai tutkitut henkilöt menettämään 10-20% älykkyysosamäärästään – eli taantumaan ajattelun ja päätöksentekokyvyn osalta kouluikäisen lapsen tasolle

Köyhyyttä kokevien tapaan myös kroonisesti kiireisten ihmisten huomattiin ylläpitävän omaa kiirettään. He ryhtyivät kiireessään säästämään itseään vararikkoon: he uhrasivat suunnitteluun, priorisoimiseen ja palautumiseen tarvittavan ajan sellaiseen työntekoon, joka ulkopuolisen silmin näytti lähinnä tehottomalta säntäilyltä.

Stressireaktiomme takia ajaudummekin niukkuusansassa ylivireiseen mielentilaan, jossa todennäköisemmin vain pahennamme olosuhteitamme parantamisen sijaan.

 


Niukkuus, ahdistuneisuus ja burnout

Niukkuudesta syntyvän stressin ytimessä on ahdistuneisuus. Ahdistuneisuus on tunne, jonka ajatellaan olleen meille lajina hyödyllinen. Ilman ahdistusta ihminen voisi passivoitua uhkien edessä. Ahdistus saa levottomaksi ja patistaa toimimaan.

Sadon menetyksen, luonnonmullistusten tai sodan edessä ahdistuneisuus onkin hyödyksi. Jatkuvan niukkuuden keskellä se kuitenkin ajaa meidät kierteeseen.

Tyypillisesti huolestumme ensin jonkin resurssin niukkuudesta, kuten ajasta ja liian kireästä deadlinesta. Huolestuneisuuden jatkuessa se muuttuu ahdistuneisuudeksi. Stressaannumme ja tulemme levottomiksi. Koemme, että asialle on pakko tehdä jotain.

Koemme, ettei aikaa ole tarpeeksi, mutta sen sijaan, että pysähtyisimme rauhassa miettimään tilannetta laajemmasta perspektiivistä, alamme taistella ajan niukkuutta vastaan stressin sumentamilla aivoilla.

Usein päätämme yksinkertaisesti ”purra hammasta” ja saada hinnalla millä hyvänsä työmme valmiiksi ennen deadlinea. Samalla alamme säästää vääristä paikoista: mm. venytämme työaikaa ja viemme töitä kotiin – sekä joustamme aivan liian usein omasta hyvinvoinnistamme ja läheistemme tarpeista.

Uskottelemme itsellemme, että nämä ovat vain tilapäisiä uhrauksia ja tilanne korjaantuu kun kiire hellittää. Kun lopulta selviydymme tilanteesta, emme kuitenkaan pysähdy analysoimaan mistä niukkuus, kuten liian kireä deadline, alunperin johtui, ja mitä voisimme jatkossa tehdä sen välttääksemme.

Olemme liian stressaantuneita ja uupuneita kyetäksemme pysähtymään reflektiivisen ajattelun äärelle. Lisäksi seuraava deadline tai muu niukkuus on jo uhkaamassa meitä (kuten ajatus siitä, miten ihmeessä jaksamme edellisen deadlinen jäljiltä jatkaa kiireistä työntekoa ilman kunnon lepoa).

Kun tämä kierre on jatkunut aikansa, saatamme vähitellen uskoa, että jatkuva ponnistelu aikataulujen ja muiden haasteiden kanssa johtuukin niukkuudesta itsessämme: taitamattomuudesta, osaamattomuudesta tai, mikä pahinta, huonommuudesta suhteessa muihin.

Kun koemme riittämättömyyttä, stressaannumme siitä entistä enemmän, emmekä enää näe omaa itseämmekään realistisesti. Sen sijaan näemme itsemme ahdistuneisuuden aiheuttamien vinoutumien ja vääristymien läpi.

Tämä kierre voi johtaa tyypillisesti loppuunpalamiseen. Työuupumusta leimaakin nimenomaan ahdistuneisuus, kyynisyys, työn kokeminen merkityksettömänä, alentunut ammatillinen itsetunto sekä näihin usein liittyvät masennusoireet.


Miten ansasta pääsee ulos?

Niukkuusansan aiheuttama stressi ei ole ainoa syy työuupumukseen, mutta voi usein olla yksi päätekijä sen takana. Muita tekijöitä ovat esimerkiksi tulehtunut ja ahdistava työilmapiiri, ristiriitaiset tavoitteet, epäoikeudenmukaisuus, työpaikkakiusaaminen, työn ulkopuoliset kuormitustekijät, sekä riittämätön lepo ja palautuminen. Kyse on kuitenkin aina pitkittyneen stressireaktion aiheuttamasta syvästä uupumuksesta ja elimistön tulehdustilasta.

(Jos koet uupumuksen oireita, suosittelemme olemaan yhteydessä terveydenhoitoon tilanteesi arvioimiseksi. Syvää uupumusta voi olla vaikea tunnistaa itse ajoissa.)

Mikäli epäilet, että jatkuva niukkuuden kokemus uhkaa omaa jaksamistasi, voit pohtia tilannettasi esimerkiksi seuraavan harjoituksen avulla.

1) Kartoita niukkuuden kokemus. Mistä asioista koet niukkuutta? Mitä siis koet, että sinulla on liian vähän käytössäsi tai hallussasi? Jaa asiat kolmeen kategoriaan ja listaa ne paperille:

A) Konkreettiset asiat (kuten raha, työntekijäresurssit, työtilat ja -välineet ja muut käytännön järjestelyt).

B) Abstraktit asiat (kuten aika, lepo tai työrauha).

C) Sinuun itseesi liittyvät asiat (kuten osaaminen, lahjakkuus, jaksaminen, toimintakyky, luonteenpiirteet ja persoona).

2) Pisteytä niukkuus. Tunnustele asioita yksi kerrallaan. Kuinka vahva kukin niukkuuden tunne ja siihen mahdollisesti liittyvä ahdistuksen tunne on? Merkitse se asteikolla nollasta kymmeneen.

3) Rauhoita koettu uhka. Tarkastele omaa olotilaasi. Tunnetko olevasi jännittynyt tai levoton? Tunnetko stressiä tai ahdistusta? Missä ne tuntuu ja miten? Tee sitten lyhyt hengitysharjoitus, jolla saat laskettua stressitasoa.

    • Asetu istumaan hyvään asentoon.
    • Rentoutua hartiat ja kasvot sekä etenkin leukaperät.
    • Hengitä syvään 10-20 kertaa niin, että uloshengitykset ovat pitkiä ja hitaita puhalluksia ulos.

Voit sulkea silmät hengitysten ajaksi ja huokaista jokaisen uloshengityksen aikana hitaasti (voit samalla sanoa rauhallisesti ”hoooo”). Tunnustele hetki lopuksi oloasi. Mitä muutoksia huomaat?

4) Tutki niukkuutta. Katso nyt rauhallisesti mitkä asiat saivat korkeimmat pisteet. Tarkastele niitä yksitellen. Mistä niukkuuden kokemus niissä voisi johtua? Mikä aiheuttaa ja ylläpitää niukkuuden tunnetta? Entä kuinka todellinen kukin niukkuuden kokemus on? Pohdi erityisesti itseäsi koskevia ajatuksiasi. Perustuvatko ne tosiasioihin? Mieti perusteluja puolesta ja vastaan.

5) Mieti ratkaisuita. Pohdi lopuksi mitä sellaista voisit tehdä, joka konkreettisesti vähentäisi niukkuutta ja sen kokemusta? Mikä olisi esimerkiksi vähintä mitä voisit tehdä? Laadi suunnitelma, jolla voit selkeästi ja konkreettisesti helpottaa tilannettasi. Milloin ja mistä voisit aloittaa? Entä keneltä voisit pyytää apua tai saada lisätietoa ja neuvoja?


Jatkuva uhan kokeminen aiheuttaa kroonista stressiä, jonka keskellä on vaikea enää nähdä kunnolla minkä suuruisia niukkuuden aiheuttamat ongelmat oikeasti ovat, ja miten niitä voisi ratkoa.

Tärkein keino niukkuusansasta ulospääsemiseksi on pysähtyä välillä reflektoimaan ja pohtimaan omaa tilannettaan. Se onnistuu vain rauhoittamalla ensin ylikierroksilla oleva mieli sekä kehossa mylläävä stressireaktio. Tässä erilaiset rentoutumiskeinot, kuten hengitysharjoitukset ja mindfulness, voivat olla suuresti avuksi. Samoin luonnossa liikkuminen, lepääminen ja vain oleilu ilman sen kummempaa päämäärää.

Lisäksi tilanteen dekatastrofoinnista on usein apua. Tämän voi tehdä pohtimalla mikä niukkuuden keskellä olisi pahinta mitä voisi tapahtua ja mitä siitä oikeasti seuraisi. Olisiko se oikeasti täysi katastrofi? Lisäksi voi pohtia kuinka todennäköisest pahin vaihtoehto toteutuisi ja mikä muu vaihtoehto voisi oikeasti olla realistisin.

Tilanteeseen kannattaa usein myös hakea ulkopuolista apua. Esimerkiksi oman uupumisen aste kannattaa arvioida aina yhdessä lääkärin kanssa.

Koetun niukkuuden kokemuksen käsittelyyn ja niihin ratkaisuihin, joilla omassa työssään voisi niukkuutta vähentää, on myös työnohjauksesta merkittävää apua. Sitä voi hakea itselleen tai koko työyhteisölleen. Työnohjaus on menetelmä, jossa nimenomaan pysähdytään ajatuksella pohtimaan ja tutkimaan omaa työtä ja sen haasteita, sekä etsimään niihin ratkaisuja mm. työnteon tavoista ja rakenteista – sen sijaan että niukkuuden keskellä painettaisiin aina vain lisää kaasua.

“ÄLÄ KOSKE MUN KIIREESEEN!”

Aina ei kiirettä voida välttää. Joskus työt on saatava valmiiksi nopeasti ja joskus aikaa on aivan liian vähän. Mutta toisinaan kiire on itse luotua ja turhaa. Tällainen turha kiire voi olla monella tavalla myrkyllistä ja haitallista. Se myös ajaa pahimmillaan uupumukseen. Miten siitä voisi päästä eroon?

Valkoinen Kani, jota Liisa lähtee seuraamaan Ihmemaassa, tuijottaa jatkuvasti kelloaan ja hokee kiirettään. Kani on jatkuvasti myöhässä sieltä, missä hänen jo pitäisi olla. Kani ei ehdi kunnolla pysähtyä minkään äärelle, vaan hössöttää ja säntäilee, eikä pysty olemaan aloillaan. Pitäisi olla jo muualla. Juuri. Tässä. Ei. Ehdi. Olemaan. Sille, tai millekään muullekaan ei ole oikeasti aikaa. Tai niin ainakin Kani kuvittelee, sillä kiire on saanut Kanin valtaansa.

Kiire ottaa valitettavasti myös työelämästä usein samanlaisen niskalenkin. Pahimmillaan epämääräinen kiire leviää koko työyhteisöön ja saa suhteettoman vallan. Kiireestä saattaa tulla osa työkulttuuria, itsevaltainen voima, jolla on ylin valta päätöksenteossa: teemme näin, koska nyt on kiire — ei ehditä ajattelemaan yhtään tämän enempää!

Kiireen vuoksi työyhteisön ongelmiin ei esimerkiksi ”ehditä” tarttua eikä toimintatapoja sen kummemmin kehittää tai tarkastella.  

Joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä ja katsoa peiliin. Jos sieltä katsoo takaisin ”kiireen kulttuurin” keskellä vipeltäviä valkoisia kaneja, kannattaa asialle ehdottomasti tehdä jotakin.

TÖIHIN PALUUN VASTAISKU – Don’t panic!

Töihin paluu loman jälkeen voi ahdistaa. Vaikka mieli tekisi, on virhe yrittää painaa ahdistus mielestä pois mahdollisimman nopeasti. Sen sijaan sitä saattaa kannattaa kuunnella herkällä korvalla.

Ne saapuvat aina kolmen sarjassa. Kesän loppu, paluu töihin, ja kirjoitukset töihin paluun aiheuttamasta ahdistuksesta:

”Loman jälkeen rutiineihin palaaminen voi ahdistaa ja työmotivaatiokin saattaa olla hukassa.” HS.fi

”Loma loppui, ahdistus alkoi ‒ Työinto löytyy näillä vinkeillä.” OP-Media

”5 askelta selvitä lomalta takaisin harmaaseen arkeen (menettämättä järkeään).” Duunitori.fi

Vuosittain julkaistut kirjoitukset listaavat erilaisia ja usein hyviäkin keinoja, joiden avulla ahdistusta voi helpottaa. Itse kuitenkin koen, että ahdistuksen varsinaista syytä ei pysähdytä kovin syvällisesti pohtimaan, vaikka syytä kenties olisi. Usein ahdistus tuntuu otettavan kuin annettuna: töihin paluu nyt vain ahdistaa ja täts it. Sille ei voi mitään. Olisiko paras vain ottaa pilleri, odottaa pari tuntia ja toivoa, että menee ohi?

Koen, että ahdistuksen ääreen voisi toisaalta olla hyvä myös pysähtyä hetkeksi. Miettiä mistä se oikein kertoo. Katsotaanpa, mitä sen takaa voisi löytyä.

TYÖN IMU JA MOTIVAATION PIMEÄ PUOLI

Työn kuuluu innostaa ja vetää puoleensa. Joskus se voi kuitenkin tehdä sitä aivan liikaa. Seurauksena voi oma elämänhallinta olla jopa vaarassa. Milloin on syytä vetää hätäjarrusta?

Tunnustan. Olen syyllistynyt siihen itsekin. Olen hehkuttanut kuulijoille, miten työpaikkojen ongelmat korjautuisivat lähes itsestään, kunhan kaikki vain löytäisivät innostuksen, työn imun ja palavan motivaation omaan työhönsä.

Tätä samaa positiivisen psykologian työkaluihin nojaavaa työkulttuurin muutosta on ajettu niin maailmalla kuin Suomessakin jo vuosia.

Siinä ei ole sinänsä mitään vikaa. Kaikkia työpaikan ongelmia se ei tietenkään korjaa, mutta työnteko sujuu innostuneena mukavammin. Työpaikan ilmapiirikin muuttuu yleensä merkittävästi myönteisemmäksi, ja vaikutus näkyy usein myös suoraan siellä viivan alla.

Työnantajan (joka meidän konsulttien ja valmentajien viulut lopulta maksaa) näkökulmasta tällainen työkulttuurin muutos on siis enemmän kuin tervetullut. Vähemmän sairauspäiviä, tuottavampaa työntekoa ja vähemmän valitusta. Hieno juttu kaikkien kannalta.

Vielä hienompaa olisi, jos kaikki olisikin näin yksinkertaista. Vaikka kukaan ei lähes koskaan puhu innostuksen ja työnteon poltteen pimeästä puolesta, se ei tarkoita, etteikö sellaista olisi. Puhun nyt siitä, että tällä “draivilla” on pahimmillaan hinta, jonka joutuu työntekijä yksin maksamaan omassa, yksityisessä elämänhallinnassaan.

MUUTOS VAATII AJATTELUA – JA SIKSI MUUTOSTA EI TAPAHDU

Yritys korjata työyhteisön ongelmia ja muuttaa sen tapoja parempaan on usein tuskallista. Muita ei voisi vähemmän kiinnostaa ja pahimmillaan itse leimautuu “kiusanhengeksi”, joka vain tieten tahtoen kyseenalaistaa yhteistä tekemistä. Miksi muutos on niin vaikeaa?

Kaikki tietävät, että työpaikan ongelmat ratkeaisivat jos vain yhdessä istuttaisiin alas ja mietittäisiin fiksummin — mutta kukaan ei ikinä tee sitä. Aina on joku syy olla tekemättä niin. Miksi?

Koska uusien asioiden ajattelu tekee kipeää, jopa fyysisesti. Se on raskasta ja työlästä ja vaatii ponnistelua. Näin on, vaikka pohdittava asia olisi näennäisen yksinkertainen, kuten esimerkiksi simppeli laskutoimitus 527 + 239. Näinkin pienen tehtävän ratkaisu vaatii pysähtymään ja keskittämään siihen ajattelun rajalliset resurssit kokonaan hetkeksi.

Ja jos tarjolla on epämääräisempi ongelma? Mieluummin otamme jopa sähköiskuja. Ajattelu on juuri niin vihattavaa puuhaa. On oikeastaan ihmeellistä mitä kaikkea ihmiskunta on saanut aikaan — avaruuslennoista kirjallisuuteen ja tieteisiin — vaikka niiden vaatima ajattelu tekeekin niin kipeää.

MENESTYKSEN KULTAINEN HÄKKI

Vimmattu menestyksen tavoittelu on joskus oman onnen ja hyvinvoinnin este. Mistä menestyksen tarve kumpuaa ja mitä sille kannattaa tehdä?

Tutustuin työni kautta “Maaritiin”. Hän oli sellainen, jota helposti kutsuisi todelliseksi menestyjäksi. Maarit oli lukion jälkeen opiskellut yliopistossa ja päätynyt henkilöstöalalle konsultiksi. Me Maaritin ystävät ihmettelimme aina miten lujaa Maaritilla meni. Maaritilla tuntui olevan aina se maailman paras työ — ja usein jo sitäkin parempi nurkan takana odottamassa. Somessa Maaritin kavereita tuntui olevan kaikki ja niiden tuttavatkin. Vuosipäivät, juoksulenkit ja lempireseptit päivittyvät tasaiseen tahtiin naamakirjaan ja instagramiin. Aina hän oli menossa ja tuntui välistä jopa ylpeilevän kovasta kiireestä ja stressistä, vaikka niistä myös valittikin.

Erään ystäväporukkamme illanvieton aikana kävikin ilmi, ettei Maarit silti ollut kovin onnellinen. Oikeastaan päinvastoin. Vaikka hän tiesi menestyneensä ulospäin näkyvällä tavalla, hän pelkäsi jatkuvasti jäävänsä pian kiinni siitä, ettei hän kuulunut “oikeisiin” menestyjiin ja tunsi kalvavaa huonoutta. Hän oli joutunut pinnistelemään hampaat irvessä saadakseen kaiken, mitä hänellä oli, ja se oli maksanut hänelle karvaasti. Hän oli ollut toistuvasti luhistumisen partaalla.

TUNTEET TÖISSÄ – LASTEN LEIKKIÄ?

Ilman tunnetaitoja työyhteisöistä voi tulla joko kylmiä kuin kalapuikot pakastimessa tai huutavia ja melskaavia kuin uhmaikäiset kurahaalareissaan. Siinä samalla helposti itsekin eksyy ahdistukseen. Mitä tunnetaidoista pitäisi oppia?

Olen vuosien varrella saanut ihmetellä tunnetaidoiltaan varsin monentasoisia työyhteisöjä.

Erityisen surullista on ollut nähdä miten heikot tunnetaidot vesittävät tärkeän päämäärän.

Tällaisella työyhteisöllä on hyvin usein jokin ylevä ja hyvä tarkoitus – esimerkiksi lasten kasvatus, ihmisten valistus tai intohimoinen järjestötoiminta. Silti päämäärä näyttää usein hukkuvan jonnekin, ja yhteisön energia tuntuu sen sijaan valuvan enemmänkin keskinäiseen syyttelyyn, vastuunpakoiluun ja vallan väärinkäytön moniin muotoihin.

Ehkäpä tällainen heikoilla tunnetaidoilla varustettu työyhteisö on tuttu? Sen tunnistaa esimerkiksi seuraavista piirteistä:

  • ​toistensa syyttely ja syyllistäminen

  • valehtelu ja vastuunpakoilu

  • hallitsemattomat tunteenpurkaukset

  • nimittelyt ja henkilökohtaisuudet

  • harkitsematon impulsiivisuus

  • jatkuva huomion hakeminen

  • valta-aseman väärinkäytökset
  • narsismiin vivahtava itsekeskeisyys

  • epäkypsä ristiriitojen ratkaisu (”En se minä ollut!”)


Monesti tällaisissa yhteisöissä jäsenet kyllä haluaisivat, että asiat muuttuisivat paremmiksi.

Silti usein on kaikista vaikeinta ymmärtää, että työyhteisön muuttaminen tarkoittaa yleensä myös sitä, että itsekin joutuu katsomaan peiliin. Ongelma ei yleensä ole vain “jonkun toisen” toiminta, vaan se syntyy, kun yhdessä käyttäydytään epäkypsästi.

Olisiko siis niin, että yksi nykyisen työelämän tärkeimpiä haasteita olisi saada ihmiset kasvamaan tunne-elämältään aikuisiksi? Sellaisiksi, joita ei pelota katsoa peiliin kun siihen olisi aihetta.

HATERS GONNA HATE – ELI MIELLYTTÄMISEN SIETÄMÄTÖN TURHUUS

Kuva: Teza Harinaivo Ramiandrisoa FLICKR (CC BY-SA 2.0) 

Ylikorostunut miellyttämisen halu ja omien tarpeidensa vaientaminen viitoittavat tien ahdistukseen. Miten sen voi välttää?

Joskus elämä opettaa kohtaamiesi ihmisten kautta.

Olin alle kolmikymppinen, juuri yliopistosta kortistoon valmistunut julli ja päätynyt invataksin kuljettajakurssille saadakseni opintojen rinnalle myös jonkin varman käytännön ammatin.

Kurssilla tapasin Kaitsun. Kaitsussa oli jotain, joka sai kaikki välittömästi pitämään hänestä.

Aluksi seurasin kateellisena, miten helposti tämä viisikymppinen, charmantisti lyhyestä parrastaan ja hiuksistaan harmaantunut, jämäkän lyhyenläntä ”stadin kundi” teki nopeasti tuttavuutta muiden opiskelijoiden kanssa.

Kaitsu kertoili mielellään tarinoita ja sanoi aina jokusen hyvän sanan jokaisesta. Tarinoidessa hänen silmänsä säihkyivät erikoisesti ja hymy oli herkässä. Hän tuntui myös löytävän kaikista tilanteistaan jotakin hauskaa ja nauratti muita ystävällisellä huumorintajullaan. Eikä hän koskaan tupannut seuraan, mutta silti seuraa riitti.

Olin tottunut itse olemaan se, joka tuli helposti ja nopeasti kaikkien kanssa toimeen, mutta Kaitsun rinnalla aloin pistää merkille oman käytökseni kömpelyydet ja omituisuudet.

Siinä, missä Kaitsu tuntui olevan kaikkien seurassa aina oma itsensä, huomasin miten itse sen sijaan mukauduin aina uuden tuttavuuden seurassa tämän odotuksiin.

VOITKO PAHOIN TÖISSÄ? BURNOUT JA APINAHÄKKI

Joskus työkulttuuri muistuttaa kiehuvaa rapulientä, eikä siinä yksinkertaisesti pysty voimaan hyvin. Milloin tarvitaan selkeää muutosta?

Kuvittele iloinen ja onnellinen rapu, joka tyytyväisesti tutkii avaraa merenpohjan maailmaa. Se on onnellinen, koska se uskoo että se pärjää missä vain. Täytyy vain pinnistellä ja tehdä parhaansa. Näin opettivat isä ja äiti rapu, samoin opettajat rapujen esikoulusta aina korkeakouluun asti.

Ja rapuhan pinnistelee ja tekee parhaansa. Tyytäisenä se muistelee tekemiään töitä. Se on viihtynyt ja saanut tunnustustakin. Mutta siitä tuntuu, että jotakin on vielä tavoittamatta. Ehkä se pystyisi vielä johonkin suurempaan?

Eräänä päivänä se lukee Pohjanmeren Sanomista työnhakuilmoituksen:

Oletko etsimämme rapukonsultti? Olet huippuosaaja ja sovit moneen liemeen! Tule meille niin kohoat uudelle tasolle ja pääset antamaan panoksesi asiakkaidemme palvelemiseen! Tarjoamme hienot työsuhteen lisäkkeet sekä huikeat tulevaisuuden näkymät kaupungin parhaissa pöydissä!

Rapu innostuu. Olisiko tässä mahdollisuus suuruuteen?

TAPOJEN VALLASSA – Miksi tavat tarttuvat?

HikingArtist.com - Creative Commons Attribution-NoDerivs 3.0 Unported License.

Sillä kulttuurilla, johon me synnymme ja joka meitä ympäröi on valtava vaikutus siihen, miten me ajattelemme ja toimimme. Sekä siihen keitä me voimme sanoa olevamme ihmisinä.

Mutta mitä kulttuuri oikeastaan on? Mistä se rakentuu? Ja miten se meihin tarttuu?

Mitä on oikeastaan esimerkiksi suomalainen kulttuuri tai sinun työpaikkasi kulttuuri?

Kulttuuri on käsitteenä moniulotteinen, mutta siitä saa helposti otteen, jos sen yksinkertaistaa seuraavasti: 

Eri kulttuurit ovat yksinkertaisesti kokoelmia erilaisia tapoja — tapoja ajatella ja tapoja toimia. Nämä tavat siirtyvät (tai tarttuvat) ihmisiltä toisille mm. kasvatuksen, jäljittelyn ja oppimisen kautta.

Näin esimerkiksi sinun oman työyhteisösi kulttuuri rakentuu niistä ajattelu- ja toimintatavoista, jotka sinun työpaikallasi vallitsevat ja jotka leviävät työyhteisössäsi vuorovaikutuksen kautta.

Toki työkulttuurissa voi olla hyvinkin erilaisia ja jopa ristiriitaisia tapoja ajatella ja toimia (esimerkiksi yksittäisillä työntekijöillä, eri osastoilla tai tiimeillä), mutta silti ne yhdessä muodostavat tietyn tapojen valikoiman, jota voidaan sanoa koko organisaation kulttuuriksi.

Kulttuurin rakennusaineksina ovat siis tavat, jotka jakaantuvat tapoihin ajatella ja tapoihin toimia.

Ajattelutavat koskevat esimerkiksi sitä, miten tietyssä kulttuurissa on tapana ajatella perustavista kysymyksistä, jotka koskevat maailmankuvaa, ihmiskäsitystä ja elämäntarkoitusta. Tai sitä miten kyseisessä kulttuurissa ajatellaan mikä on oikein ja väärin sekä mikä on hyväksyttyä ja mikä ei.

Toimintatavat ovat puolestaan niitä toimintamalleja, joita noudatetaan tietyissä tilanteissa. Sitä miten teemme töitä, miten toimimme kun tutustumme uuteen ihmiseen, miten valmistamme ruokaa, minkälaisia tavaroita kaupoissamme on myynnissä, miten ja mitä harrastamme, miten pukeudumme ja niin edelleen.

Toimintatavat ovat tavallaan myös ajattelutapoja, sillä ne ovat tallessa mielessämme ajattelutapoina (tai rutiineina) siitä, miten jossakin tilanteessa on hyvä toimia.