LOPPUUNPALAMINEN EI OLE VAIN KORVIEN VÄLISSÄ

Työuupumus koskettaa jopa neljäsosaa suomalaisista, mutta siitä huolimatta sitä ymmärretään huonosti. Tarvitseeko burnouttia hävetä?

Burnout eli työuupumus on hämmentävän yleistä. Noin neljäsosa työssäkäyvistä suomalaisista kärsii siitä jossain sen muodossa. Valtaosalla “bönäri” on lievänä, mutta tuosta neljäsosasta joka kymmenes sairastuu lopulta vakavaan työuupumukseen.

Yleisyydestään huolimatta burnouttiin ei aina oikein osata suhtautua. Vakavan burnoutin vuoksi sairaslomalle jäänyt saattaa esimerkiksi jäädä melko yksin, ja töihin paluun jälkeen muut voivat suhtautua sairastuneeseen varautuneesti tai välttelevästi.

Työnantaja ei välttämättä osaa ottaa huomioon sairastuneen kuntoutumisen vaatimuksia. Hän saattaa jopa pahimmillaan jättää ne kokonaan huomiotta (kuten tässä Nina Nores-Syväsen omakohtaisessa tarinassa).

Pahimmillaan sairastunutta itseään saatetaan syyllistää siitä, että hän ei kestä työelämän “normaaleja” vaatimuksia ja paineita. Sairastunut saattaa myös syyllistää itse itseään, ja tyypillisesti kokee syvää häpeää omasta tilastaan.

Omasta mielestään asioista paremmin tietävät voivat leimata sairastuneen luulotautiseksi. “Korvien välissä koko juttu,” saatetaan kahvihuoneessa supista tai jopa nauraa selän takana. Työuupunut kun yleensä vaikuttaa ulospäin melko normaalilta, keskustelee normaalisti ja nauraa puujalkavitseille kuten ennenkin.

HAKKEROI KIIRETTÄSI KÄÄNTEISKALENTERILLA

Yksi työelämän jatkuvia vitsauksia on aika. Sitä on liian vähän. Yleensä ongelmaa yritetään korjata erilaisilla ajanhallinnan menetelmillä, kuten tehtävälistojen paremmalla käytöllä. Se ei kuitenkaan auta ongelman juurisyyhyn. Miten kalenterin siis saisi paremmin haltuun?

Tuntemallani Villellä [*nimi muutettu] on ongelma, jonka ehkä tunnistat. Hän on ns. krooninen kalenterintukkija. Siis sellainen, jolla “juuri nyt on kiire” – mutta “parin viikon päästä” on aikaa. Mukamas. Ei ole, koska sama tarina toistuu silloinkin. On toistunut jo vuosia.

Eikä kyse ole siitä, että Ville jotenkin keksisi tekosyitä vältelläkseen muita, päin vastoin. Mutta hänen työpäivänsä venyvät usein yli äyräitten, palaverit hoidetaan tyypillisesti “bäk tu bäkkinä”, ja sitä rataa. Kalenteri tukkeutuu vieraista esineistä, eikä sitä saa auki edes viemärinavausaineella. Jokin salaperäinen voima pakottaa hänet juoksemaan kuin viimeistä päivää. Mikä?

Sen voin sanoa jo alkuun: optimismi. Optimismi ennen kaikkea ajan suhteen. Kerron, miten se on vihoviimeinen asia, jonka suhteen kannattaisi olla optimistinen, ja jaan ainakin yhden käytännön jipon tähän pulmaan.

MAÑANA-TERÄSMIES!

On tieteellinen fakta, että me ihmiset olemme kehnoja suunnittelemaan tulevaisuutta. Aivomme eivät kertakaikkiaan ole kehittyneet laatimaan realistisia pitkän aikavälin suunnitelmia. Työmäärien arviointi on pahamaineisen mahdotonta. Se, että ylipäänsä tarvitsemme avuksemme kalenteria (ja olemme tarvinneet viimeiset 20 000 vuotta) kertoo kaiken olennaisen luontaisesta kyvyttömyydestämme hahmottaa tulevaisuutta.

Tulevaisuus on sillä tavalla lajillemme uusi asia, että ennen maanviljelystä meille riitti enimmäkseen nykyhetkeen ja lähitulevaisuuteen keskittyminen. Osaamme melko hyvin ajatella konkreettisia tapahtumia muutaman viikon päähän, mutta osittain biologisista syistä jo parin viikon jälkeinen aika muuttuu mielessämme hämäräksi ja hahmottomaksi – ns. “hamaksi tulevaisuudeksi”, joka tapahtuu ikäänkuin jollekin muulle.

Tuo abstrakti “hama tulevaisuus” aiheuttaa meille melko suuren osan ajanhallinnan ongelmistamme, koska olemme juuri sen suhteen toivottoman harhaisia ja optimistisia. Se elää mielessämme haaveiden Shangri La:na, jossa kaikki ongelmat on ratkaistu.

Tulevaisuuden minä on mielikuvissamme aina energisempi ja aikaansaavempi, kuin mitä nyt olemme. Hän on niin reipas! Saa aikaan kaikki ne työt, jotka tänään ahdistavat, ja pystyy heti tarttumaan seuraavaan hommaan. Hän hoitaa kaiken sen ajattelun ja päätöksenteon, jota emme juuri nyt ehdi tekemään. Oikea Mañana-teräsmies!

Myymme siis tulevaisuutemme liian halvalla. Suostumme esimerkiksi liian helposti ottamaan lisätöitä tai ylimääräisiä vastuita, koska emme osaa kuvitella, mitä niistä oikeasti seuraa ja mistä ne ovat pois. Emme kykene hahmottamaan aikaamme riittävän realistisesti.

KÄÄNNÄ KALENTERI YLÖSALAISIN!

Mutta on olemassa tapoja kiertää tällaisia ongelmia. Olennaista niille on systemaattisesti opetella (kaverini Villen tavoin) suhtautumaan tulevaan minäänsä myötätuntoisemmin. Mutta myös vähitellen harjoittelemalla lisätä realismiaan ajan hahmottamisessa.

Erinomainen työkalu tähän on esimerkiksi ns. käänteiskalenteri. Sen avulla voi kehittää kykyään hahmottaa aikaa ja suunnitella tekemisiään hieman realistisemmin yksinkertaisella käyttöliittymän muuttamisella.

Käänteiskalenterin idea on helppo. Tyypillisesti merkkaamme kalenteriin menoja ja tapaamisia; käänteiskalenteriin merkitään sensijaan pois käytöstä kaikki se aika, joka ei todellisuudessa edes olekaan käytössämme, ja jätetään aidosti käytössä oleva aika tyhjäksi. Näin opetamme itsemme vähitellen hahmottamaan, että kaikilla lupauksilla ja sitoumuksilla on piilokustannuksia ajankäytöllemme.

Käänteiskalenterin avulla näemme, miten meillä ei juuri koskaan ole “tehokasta työaikaa” kahdeksaa tai useampaa tuntia päivässä. Kuten ei ole myöskään tyhjää vapaa-aikaa siinä mitassa, jolla tyhjät tilat antavat ymmärtää.

Päiviä pirstovat monenlaiset toistuvat toimet ja siirtymät, ja meillä voi hyvinkin olla vain 15 minuuttia käytössämme johonkin, mihin olimme arvioineet useita tunteja. Käänteiskalenteri paljastaa, kuinka paljon meillä todellisuudessa on aikaa varsinaiseen työhön, ja hienosäätää siten omia odotuksiamme.

Se toimii näin: ota kalenteri esiin ja ruksi pois kaikki aika, joka kuluu esim. päivittäisiin rutiiniasioihin – eli aika, joka ei ole käytössä työskentelyyn. Tällaisia ovat esimerkiksi:

  • nukkuminen
  • aamutoimet
  • työmatkat
  • ruokailut
  • kahvitauot
  • vapaa-ajan menot
  • toistuvat työmenot 

Sitten ruksi pois kaikki odotettavissa olevat tapaamiset ja palaverit, ja aika jonka tarvitset niihin siirtymiseen ja orientoitumiseen. Voit yhtä hyvin ruksia pois ajan, joka sinulta menee myös niiden jälkeen toipumiseen, sillä harva meistä jaksaa enää skarpata kahden tunnin ideapingismaratonin jälkeen.

Nyt kalenteri näyttääkin siltä, että se on täynnä asioita. Aivan kuin tulevaisuus oikeasti onkin. Se on pirstoutunut monenlaiseen tekemiseen.

Kaiken tämän jälkeen, paljonko sinulla jää aikaa ns. oikeiden töiden tekemiseen? Esimerkiksi keskittymistä vaativiin tehtäviin voi olla vaikeaa ylipäänsä löytää niiden edellyttämiä pitkiä, yhtenäisiä ajanjaksoja. Tai voit huomata, että sinulla on siellä täällä ripoteltuna joutilaita 15 minuutin pätkiä, jotka voisi yhtä hyvin käyttää hyödyksi someen jumittumisen sijaan.

ÄLÄ MYY TULEVAISUUTTASI LIIAN HALVALLA

On ylipäätään vaikeaa hahmottaa tulevaisuutta. Sen vuoksi helposti myymme tulevaisuutemme liian halvalla. Kärsimme jatkuvasti siitä, että menneisyyden minämme ei osannut kuvitella realistisesti tulevaisuutta.

Käänteiskalenteri on yksi kätevä tapa opetella hahmottamaan aikaa ja tulevaisuutta paremmin. Muutaman viikon käytön avulla huomaa nopeasti, ettei tulevaisuuden minämme elä onnellisten Shangri La:ssa. Tulevaisuuden minä elää samanlaisessa nykyhetkessä kuin me tällä hetkellä, arkisten kiireitten ja yllättävien muutosten keskellä.

Ehkä häntä kohtaan voi olla ymmärtäväisempi, eikä enää lupailla hänen puolestaan kaikenlaista.

~ ~ ~ ~ ~

PS. Lakkaa hötkyilemästä. Me opetamme miten.

Neljäsosa työssäkäyvistä suomalaisista kärsii kiireen aiheuttamista oireista – stressistä, ahdistuksesta ja työuupumuksesta. Ilmoittaudu KIIRE HALTUUN -verkkokurssille. 

LUE LISÄÄ: https://www.tietoinentyoelama.fi/kiire-haltuun-verkkokurssi


Haluatko löytää lisää ajatuksia ja työkaluja parempaan työelämään? Tilaa TietoinenTyöelämä-uutiskirje sähköpostiisi.


“ÄLÄ KOSKE MUN KIIREESEEN!”

Aina ei kiirettä voida välttää. Joskus työt on saatava valmiiksi nopeasti ja joskus aikaa on aivan liian vähän. Mutta toisinaan kiire on itse luotua ja turhaa. Tällainen turha kiire voi olla monella tavalla myrkyllistä ja haitallista. Se myös ajaa pahimmillaan uupumukseen. Miten siitä voisi päästä eroon?

Valkoinen Kani, jota Liisa lähtee seuraamaan Ihmemaassa, tuijottaa jatkuvasti kelloaan ja hokee kiirettään. Kani on jatkuvasti myöhässä sieltä, missä hänen jo pitäisi olla. Kani ei ehdi kunnolla pysähtyä minkään äärelle, vaan hössöttää ja säntäilee, eikä pysty olemaan aloillaan. Pitäisi olla jo muualla. Juuri. Tässä. Ei. Ehdi. Olemaan. Sille, tai millekään muullekaan ei ole oikeasti aikaa. Tai niin ainakin Kani kuvittelee, sillä kiire on saanut Kanin valtaansa.

Kiire ottaa valitettavasti myös työelämästä usein samanlaisen niskalenkin. Pahimmillaan epämääräinen kiire leviää koko työyhteisöön ja saa suhteettoman vallan. Kiireestä saattaa tulla osa työkulttuuria, itsevaltainen voima, jolla on ylin valta päätöksenteossa: teemme näin, koska nyt on kiire — ei ehditä ajattelemaan yhtään tämän enempää!

Kiireen vuoksi työyhteisön ongelmiin ei esimerkiksi ”ehditä” tarttua eikä toimintatapoja sen kummemmin kehittää tai tarkastella.  

Joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä ja katsoa peiliin. Jos sieltä katsoo takaisin ”kiireen kulttuurin” keskellä vipeltäviä valkoisia kaneja, kannattaa asialle ehdottomasti tehdä jotakin.

TÖIHIN PALUUN VASTAISKU – Don’t panic!

Töihin paluu loman jälkeen voi ahdistaa. Vaikka mieli tekisi, on virhe yrittää painaa ahdistus mielestä pois mahdollisimman nopeasti. Sen sijaan sitä saattaa kannattaa kuunnella herkällä korvalla.

Ne saapuvat aina kolmen sarjassa. Kesän loppu, paluu töihin, ja kirjoitukset töihin paluun aiheuttamasta ahdistuksesta:

”Loman jälkeen rutiineihin palaaminen voi ahdistaa ja työmotivaatiokin saattaa olla hukassa.” HS.fi

”Loma loppui, ahdistus alkoi ‒ Työinto löytyy näillä vinkeillä.” OP-Media

”5 askelta selvitä lomalta takaisin harmaaseen arkeen (menettämättä järkeään).” Duunitori.fi

Vuosittain julkaistut kirjoitukset listaavat erilaisia ja usein hyviäkin keinoja, joiden avulla ahdistusta voi helpottaa. Itse kuitenkin koen, että ahdistuksen varsinaista syytä ei pysähdytä kovin syvällisesti pohtimaan, vaikka syytä kenties olisi. Usein ahdistus tuntuu otettavan kuin annettuna: töihin paluu nyt vain ahdistaa ja täts it. Sille ei voi mitään. Olisiko paras vain ottaa pilleri, odottaa pari tuntia ja toivoa, että menee ohi?

Koen, että ahdistuksen ääreen voisi toisaalta olla hyvä myös pysähtyä hetkeksi. Miettiä mistä se oikein kertoo. Katsotaanpa, mitä sen takaa voisi löytyä.

TYÖN IMU JA MOTIVAATION PIMEÄ PUOLI

Työn kuuluu innostaa ja vetää puoleensa. Joskus se voi kuitenkin tehdä sitä aivan liikaa. Seurauksena voi oma elämänhallinta olla jopa vaarassa. Milloin on syytä vetää hätäjarrusta?

Tunnustan. Olen syyllistynyt siihen itsekin. Olen hehkuttanut kuulijoille, miten työpaikkojen ongelmat korjautuisivat lähes itsestään, kunhan kaikki vain löytäisivät innostuksen, työn imun ja palavan motivaation omaan työhönsä.

Tätä samaa positiivisen psykologian työkaluihin nojaavaa työkulttuurin muutosta on ajettu niin maailmalla kuin Suomessakin jo vuosia.

Siinä ei ole sinänsä mitään vikaa. Kaikkia työpaikan ongelmia se ei tietenkään korjaa, mutta työnteko sujuu innostuneena mukavammin. Työpaikan ilmapiirikin muuttuu yleensä merkittävästi myönteisemmäksi, ja vaikutus näkyy usein myös suoraan siellä viivan alla.

Työnantajan (joka meidän konsulttien ja valmentajien viulut lopulta maksaa) näkökulmasta tällainen työkulttuurin muutos on siis enemmän kuin tervetullut. Vähemmän sairauspäiviä, tuottavampaa työntekoa ja vähemmän valitusta. Hieno juttu kaikkien kannalta.

Vielä hienompaa olisi, jos kaikki olisikin näin yksinkertaista. Vaikka kukaan ei lähes koskaan puhu innostuksen ja työnteon poltteen pimeästä puolesta, se ei tarkoita, etteikö sellaista olisi. Puhun nyt siitä, että tällä “draivilla” on pahimmillaan hinta, jonka joutuu työntekijä yksin maksamaan omassa, yksityisessä elämänhallinnassaan.

MUUTOS VAATII AJATTELUA – JA SIKSI MUUTOSTA EI TAPAHDU

Yritys korjata työyhteisön ongelmia ja muuttaa sen tapoja parempaan on usein tuskallista. Muita ei voisi vähemmän kiinnostaa ja pahimmillaan itse leimautuu “kiusanhengeksi”, joka vain tieten tahtoen kyseenalaistaa yhteistä tekemistä. Miksi muutos on niin vaikeaa?

Kaikki tietävät, että työpaikan ongelmat ratkeaisivat jos vain yhdessä istuttaisiin alas ja mietittäisiin fiksummin — mutta kukaan ei ikinä tee sitä. Aina on joku syy olla tekemättä niin. Miksi?

Koska uusien asioiden ajattelu tekee kipeää, jopa fyysisesti. Se on raskasta ja työlästä ja vaatii ponnistelua. Näin on, vaikka pohdittava asia olisi näennäisen yksinkertainen, kuten esimerkiksi simppeli laskutoimitus 527 + 239. Näinkin pienen tehtävän ratkaisu vaatii pysähtymään ja keskittämään siihen ajattelun rajalliset resurssit kokonaan hetkeksi.

Ja jos tarjolla on epämääräisempi ongelma? Mieluummin otamme jopa sähköiskuja. Ajattelu on juuri niin vihattavaa puuhaa. On oikeastaan ihmeellistä mitä kaikkea ihmiskunta on saanut aikaan — avaruuslennoista kirjallisuuteen ja tieteisiin — vaikka niiden vaatima ajattelu tekeekin niin kipeää.

MENESTYKSEN KULTAINEN HÄKKI

Vimmattu menestyksen tavoittelu on joskus oman onnen ja hyvinvoinnin este. Mistä menestyksen tarve kumpuaa ja mitä sille kannattaa tehdä?

Tutustuin työni kautta “Maaritiin”. Hän oli sellainen, jota helposti kutsuisi todelliseksi menestyjäksi. Maarit oli lukion jälkeen opiskellut yliopistossa ja päätynyt henkilöstöalalle konsultiksi. Me Maaritin ystävät ihmettelimme aina miten lujaa Maaritilla meni. Maaritilla tuntui olevan aina se maailman paras työ — ja usein jo sitäkin parempi nurkan takana odottamassa. Somessa Maaritin kavereita tuntui olevan kaikki ja niiden tuttavatkin. Vuosipäivät, juoksulenkit ja lempireseptit päivittyvät tasaiseen tahtiin naamakirjaan ja instagramiin. Aina hän oli menossa ja tuntui välistä jopa ylpeilevän kovasta kiireestä ja stressistä, vaikka niistä myös valittikin.

Erään ystäväporukkamme illanvieton aikana kävikin ilmi, ettei Maarit silti ollut kovin onnellinen. Oikeastaan päinvastoin. Vaikka hän tiesi menestyneensä ulospäin näkyvällä tavalla, hän pelkäsi jatkuvasti jäävänsä pian kiinni siitä, ettei hän kuulunut “oikeisiin” menestyjiin ja tunsi kalvavaa huonoutta. Hän oli joutunut pinnistelemään hampaat irvessä saadakseen kaiken, mitä hänellä oli, ja se oli maksanut hänelle karvaasti. Hän oli ollut toistuvasti luhistumisen partaalla.

HATERS GONNA HATE – ELI MIELLYTTÄMISEN SIETÄMÄTÖN TURHUUS

Kuva: Teza Harinaivo Ramiandrisoa FLICKR (CC BY-SA 2.0) 

Ylikorostunut miellyttämisen halu ja omien tarpeidensa vaientaminen viitoittavat tien ahdistukseen. Miten sen voi välttää?

Joskus elämä opettaa kohtaamiesi ihmisten kautta.

Olin alle kolmikymppinen, juuri yliopistosta kortistoon valmistunut julli ja päätynyt invataksin kuljettajakurssille saadakseni opintojen rinnalle myös jonkin varman käytännön ammatin.

Kurssilla tapasin Kaitsun. Kaitsussa oli jotain, joka sai kaikki välittömästi pitämään hänestä.

Aluksi seurasin kateellisena, miten helposti tämä viisikymppinen, charmantisti lyhyestä parrastaan ja hiuksistaan harmaantunut, jämäkän lyhyenläntä ”stadin kundi” teki nopeasti tuttavuutta muiden opiskelijoiden kanssa.

Kaitsu kertoili mielellään tarinoita ja sanoi aina jokusen hyvän sanan jokaisesta. Tarinoidessa hänen silmänsä säihkyivät erikoisesti ja hymy oli herkässä. Hän tuntui myös löytävän kaikista tilanteistaan jotakin hauskaa ja nauratti muita ystävällisellä huumorintajullaan. Eikä hän koskaan tupannut seuraan, mutta silti seuraa riitti.

Olin tottunut itse olemaan se, joka tuli helposti ja nopeasti kaikkien kanssa toimeen, mutta Kaitsun rinnalla aloin pistää merkille oman käytökseni kömpelyydet ja omituisuudet.

Siinä, missä Kaitsu tuntui olevan kaikkien seurassa aina oma itsensä, huomasin miten itse sen sijaan mukauduin aina uuden tuttavuuden seurassa tämän odotuksiin.

VOITKO PAHOIN TÖISSÄ? BURNOUT JA APINAHÄKKI

Joskus työkulttuuri muistuttaa kiehuvaa rapulientä, eikä siinä yksinkertaisesti pysty voimaan hyvin. Milloin tarvitaan selkeää muutosta?

Kuvittele iloinen ja onnellinen rapu, joka tyytyväisesti tutkii avaraa merenpohjan maailmaa. Se on onnellinen, koska se uskoo että se pärjää missä vain. Täytyy vain pinnistellä ja tehdä parhaansa. Näin opettivat isä ja äiti rapu, samoin opettajat rapujen esikoulusta aina korkeakouluun asti.

Ja rapuhan pinnistelee ja tekee parhaansa. Tyytäisenä se muistelee tekemiään töitä. Se on viihtynyt ja saanut tunnustustakin. Mutta siitä tuntuu, että jotakin on vielä tavoittamatta. Ehkä se pystyisi vielä johonkin suurempaan?

Eräänä päivänä se lukee Pohjanmeren Sanomista työnhakuilmoituksen:

Oletko etsimämme rapukonsultti? Olet huippuosaaja ja sovit moneen liemeen! Tule meille niin kohoat uudelle tasolle ja pääset antamaan panoksesi asiakkaidemme palvelemiseen! Tarjoamme hienot työsuhteen lisäkkeet sekä huikeat tulevaisuuden näkymät kaupungin parhaissa pöydissä!

Rapu innostuu. Olisiko tässä mahdollisuus suuruuteen?