TUNTEET TÖISSÄ – LASTEN LEIKKIÄ?

Ilman tunnetaitoja työyhteisöistä voi tulla joko kylmiä kuin kalapuikot pakastimessa tai huutavia ja melskaavia kuin uhmaikäiset kurahaalareissaan. Siinä samalla helposti itsekin eksyy ahdistukseen. Mitä tunnetaidoista pitäisi oppia?

Olen vuosien varrella saanut ihmetellä tunnetaidoiltaan varsin monentasoisia työyhteisöjä.

Erityisen surullista on ollut nähdä miten heikot tunnetaidot vesittävät tärkeän päämäärän.

Tällaisella työyhteisöllä on hyvin usein jokin ylevä ja hyvä tarkoitus – esimerkiksi lasten kasvatus, ihmisten valistus tai intohimoinen järjestötoiminta. Silti päämäärä näyttää usein hukkuvan jonnekin, ja yhteisön energia tuntuu sen sijaan valuvan enemmänkin keskinäiseen syyttelyyn, vastuunpakoiluun ja vallan väärinkäytön moniin muotoihin.

Ehkäpä tällainen heikoilla tunnetaidoilla varustettu työyhteisö on tuttu? Sen tunnistaa esimerkiksi seuraavista piirteistä:

  • ​toistensa syyttely ja syyllistäminen

  • valehtelu ja vastuunpakoilu

  • hallitsemattomat tunteenpurkaukset

  • nimittelyt ja henkilökohtaisuudet

  • harkitsematon impulsiivisuus

  • jatkuva huomion hakeminen

  • valta-aseman väärinkäytökset
  • narsismiin vivahtava itsekeskeisyys

  • epäkypsä ristiriitojen ratkaisu (”En se minä ollut!”)


Monesti tällaisissa yhteisöissä jäsenet kyllä haluaisivat, että asiat muuttuisivat paremmiksi.

Silti usein on kaikista vaikeinta ymmärtää, että työyhteisön muuttaminen tarkoittaa yleensä myös sitä, että itsekin joutuu katsomaan peiliin. Ongelma ei yleensä ole vain “jonkun toisen” toiminta, vaan se syntyy, kun yhdessä käyttäydytään epäkypsästi.

Olisiko siis niin, että yksi nykyisen työelämän tärkeimpiä haasteita olisi saada ihmiset kasvamaan tunne-elämältään aikuisiksi? Sellaisiksi, joita ei pelota katsoa peiliin kun siihen olisi aihetta.

HATERS GONNA HATE – ELI MIELLYTTÄMISEN SIETÄMÄTÖN TURHUUS

Kuva: Teza Harinaivo Ramiandrisoa FLICKR (CC BY-SA 2.0) 

Ylikorostunut miellyttämisen halu ja omien tarpeidensa vaientaminen viitoittavat tien ahdistukseen. Miten sen voi välttää?

Joskus elämä opettaa kohtaamiesi ihmisten kautta.

Olin alle kolmikymppinen, juuri yliopistosta kortistoon valmistunut julli ja päätynyt invataksin kuljettajakurssille saadakseni opintojen rinnalle myös jonkin varman käytännön ammatin.

Kurssilla tapasin Kaitsun. Kaitsussa oli jotain, joka sai kaikki välittömästi pitämään hänestä.

Aluksi seurasin kateellisena, miten helposti tämä viisikymppinen, charmantisti lyhyestä parrastaan ja hiuksistaan harmaantunut, jämäkän lyhyenläntä ”stadin kundi” teki nopeasti tuttavuutta muiden opiskelijoiden kanssa.

Kaitsu kertoili mielellään tarinoita ja sanoi aina jokusen hyvän sanan jokaisesta. Tarinoidessa hänen silmänsä säihkyivät erikoisesti ja hymy oli herkässä. Hän tuntui myös löytävän kaikista tilanteistaan jotakin hauskaa ja nauratti muita ystävällisellä huumorintajullaan. Eikä hän koskaan tupannut seuraan, mutta silti seuraa riitti.

Olin tottunut itse olemaan se, joka tuli helposti ja nopeasti kaikkien kanssa toimeen, mutta Kaitsun rinnalla aloin pistää merkille oman käytökseni kömpelyydet ja omituisuudet.

Siinä, missä Kaitsu tuntui olevan kaikkien seurassa aina oma itsensä, huomasin miten itse sen sijaan mukauduin aina uuden tuttavuuden seurassa tämän odotuksiin.