TYÖN IMU JA MOTIVAATION PIMEÄ PUOLI

Työn kuuluu innostaa ja vetää puoleensa. Joskus se voi kuitenkin tehdä sitä aivan liikaa. Seurauksena voi oma elämänhallinta olla jopa vaarassa. Milloin on syytä vetää hätäjarrusta?

Tunnustan. Olen syyllistynyt siihen itsekin. Olen hehkuttanut kuulijoille, miten työpaikkojen ongelmat korjautuisivat lähes itsestään, kunhan kaikki vain löytäisivät innostuksen, työn imun ja palavan motivaation omaan työhönsä.

Tätä samaa positiivisen psykologian työkaluihin nojaavaa työkulttuurin muutosta on ajettu niin maailmalla kuin Suomessakin jo vuosia.

Siinä ei ole sinänsä mitään vikaa. Kaikkia työpaikan ongelmia se ei tietenkään korjaa, mutta työnteko sujuu innostuneena mukavammin. Työpaikan ilmapiirikin muuttuu yleensä merkittävästi myönteisemmäksi, ja vaikutus näkyy usein myös suoraan siellä viivan alla.

Työnantajan (joka meidän konsulttien ja valmentajien viulut lopulta maksaa) näkökulmasta tällainen työkulttuurin muutos on siis enemmän kuin tervetullut. Vähemmän sairauspäiviä, tuottavampaa työntekoa ja vähemmän valitusta. Hieno juttu kaikkien kannalta.

Vielä hienompaa olisi, jos kaikki olisikin näin yksinkertaista. Vaikka kukaan ei lähes koskaan puhu innostuksen ja työnteon poltteen pimeästä puolesta, se ei tarkoita, etteikö sellaista olisi. Puhun nyt siitä, että tällä “draivilla” on pahimmillaan hinta, jonka joutuu työntekijä yksin maksamaan omassa, yksityisessä elämänhallinnassaan.

More...

Kun töissä viihtyy paremmin kuin kotona

Tasan kaksikymmentä vuotta sitten Arlie Russell Hochschild julkaisi USA:n työelämän muutosta koskevan kirjan The Time Bind.

Hochschild oli jo tunnettu sosiologi, jota oli aina kiehtonut tutkia miten ympäröivä kulttuuri — ja sen ajatukset liittyen mm. ihmissuhteisiin, tunteisiin ja velvollisuuksiin — määrittää ja muokkaa yksityiselämää.

Kuva: Ed Ivanushkin Flickr

Hänen edellinen kirjansa, The Second Shift, oli ottanut jo kantaa siihen, miten työssäkäyvät äidit joutuivat tekemään vielä toisen työvuoron kotitöiden parissa, samalla kokien painavaa syyllisyyttä siitä, miten vaikeaa näitä velvollisuuksia on tasapainottaa.

The Time Bind -kirjassa hän jatkoi kodin ja työn välisen jännitteen teemaa. Siinä Hochschild haastatteli ennen kaikkea menestyvän suuryrityksen valkokaulustyöntekijöitä, jotka yrittivät tasapainoilla perheen ja työn välillä. Nämä olivat koulutettuja asiantuntijoita, jotka tekivät pääasiassa ajatustyötä.

Hochschild päätti yrittää ymmärtää työelämässä tapahtunutta merkittävää muutosta: lähes kaikki vanhemmat — etenkin äidit — sanoivat asettavansa aina perheensä työn edelle, mutta viettivät silti yhä enemmän ja enemmän aikaa työpaikoillaan.

Tämä ristiriita ihmetytti Hochschildia etenkin paremmin toimeentulevien perheiden kohdalla, joiden molemmilla vanhemmilla ei olisi ollut taloudellista pakkoa tehdä pitkiä työpäiviä.

Se minkä hän havaitsi, oli monella tapaa silmiä avaavaa. Vaikka vanhempia painoi kalvava syyllisyys lasten jättämisestä päivähoitoon aamuvarhaisesta iltamyöhään, oli työpaikka kaikin tavoin houkuttelevampi kuin koti.

Työpaikan kulttuuri oli kannustava ja innostava. Ihmiset kokivat tulevansa siellä arvostetuksi ja saavansa asioita aikaan. Työssä oli selkeä struktuuri ja aikataulut, jotka antoivat hallinnan tunteen.

Lisäksi työyhteisön sosiaaliset suhteet olivat palkitsevia, ja tarjosivat mahdollisuuden myös monenlaiseen mukavaan epäviralliseen kanssakäymiseen. Työ toi sanalla sanoen iloa elämään. Työ antoi, työ palkitsi, työ tarjosi merkitystä.

Kodeista oli sen sijaan tullut lähinnä ahdistuksen lähteitä. Työpäivän jälkeen odottivat tiski- ja pyykkivuoret, väsyneet ja huomionkipeyttä oirehtivat lapset ja vanhempien välejä kiristävät selvittämättömät ristiriidat.

Lisäksi vanhempia painoi myös syyllisyys siitä, että perhe-elämästä pitäisi pystyä tekemään onnellista. Mutta siihen ei yksinkertaisesti ollut aikaa eikä energiaa.

Osa Hochschildin haastattelemista vanhemmista sanoi suoraan, että he tulivat töihin lepäämään ja nauttivat, kun siellä ei ollut kodin paineita eikä ahdistavaa sekasortoa. Oireellista oli, että vaikka yritys tarjosi myös mahdollisuuden joustavaan ja lyhyempään työaikaan, sitä käyttivät kaikkein vähiten juuri pienten lasten vanhemmat.

Työstä oli siis tullut paikka, jossa pystyi toteuttamaan itseään helposti ja mukavasti. Ja koska työpaikka tarjosi tämän niin paljon kotia paremmin, kantoi moni vanhempi hävettävää salaisuutta: he yksinkertaisesti viihtyivät paremmin työkavereidensa luona kuin kotona perheidensä parissa.

Työidentiteettiin takertuminen on riski

Se, mitä Hochschild havaitsi tapahtuneeksi USA:ssa jo 20 vuotta sitten kuvaa jossain määrin sitä, mitä tapahtuu myös Suomessa.

Hälyttäviä merkkejä tästä on jo olemassa. Esimerkiksi vanhempien ajankäyttö lastensa kanssa on vähentynyt ja suomalaiset koululaiset kokevat arjen yksinäisyyttä ja kaipaavat kuuntelevaa aikuista tuekseen.

Tällaisen “työn imun kulttuurin” leviämisen hintana voi pahimmillaan olla vieraantuminen omasta perheestään, ja oman itsensä toteuttaminen pelkästään työn kautta. Tällöin oma identiteettikin voi kytkeytyä vaarallisen vahvasti pelkkään työhön. Jos työstä tulee myös harrastus, niin helposti kodin arjesta tulee pelkkää työtä.

On luonnollista että pyrimme toteuttamaan psykologisia perustarpeitamme. Haluamme tehdä asioita joista pidämme, kokea olevamme hyviä ja arvostettuja sekä kuulua meille merkitykselliseen yhteisöön.

Ongelmia syntyy silloin, jos näitä toteutetaan vain yhdellä elämän osa-alueella, sellaisella johon meillä ei aina ole edes oikeaa valtaa. Erityisesti tästä tulee ongelma, jos näiden tarpeiden kautta pyritään kaappaamaan ihminen “työn imuun” kokonaan, niin että huippukivasta työstä tulee tälle kaikki kaikessa. Että työn ulkopuolelle ei jää ihmisestä enää mitään.

Työ ainoana tai tärkeimpänä arjen innostuksen, vapauden tunteen ja ilon lähteenä asettaa ihmisen myös hyvin haavoittuvaiseen asemaan. Mitä tapahtuu jos huippukiva, huippumerkitsevä työ otetaan yhtäkkiä pois? Kun näin työn varaan rakennetulta elämältä tiputetaan pohja?

Perinteisissä heimo- tai kyläkulttuureissa oli psykologisesti turvallista rakentaa oma identiteetti pitkälti oman osaamisensa ja ammattiroolinsa varaan. Laskusuhdanteet, ulkoistamiset tai yritysfuusiot eivät voineet kertaheitolla viedä mennessään metsästäjän, lapsenpäästäjän tai kengäntekijän identiteettiä, arkea ja koko yhteisöä. Elämänpiirin jatkuvuus oli paljon turvatumpi.

Nykyisessä työelämässä ja erityisesti asiantuntijatöissä ollaan sen sijaan paljon huterammalla pohjalla. Täysin meistä riippumattomat tekijät voivat aiheuttaa sen, että työsuhde päättyy. Koko arkeen iloa tuova työyhteisö sisältöineen voi kadota sen myötä kertalaakista.

Pahimmillaan emme ehkä enää ikinä voi tehdä samaa työtä kuin aiemmin. Oma ala voi kokea mullistuksen ja suhdanteet viedä sen työpaikat. Tekoäly tekee meistä hetkessä tarpeettomia.

Mitä silloin jää jäljelle, jos oma identiteetti ja elämän mielekkyys on rakentunut pelkän työn varaan?

Pelkkää työtä laajempi elämänhallinta

On alleviivattava, että innostuksen, työn imun ja palavan motivaation hakeminen omaan työhönsä ei ole väärin. Kunhan muistaa samalla hakea yhtä syvän merkityksen myös muille elämän osa-alueilleen. Työ ei saa olla liian merkityksellistä.

On elintärkeää muistaa erikseen ja määrätietoisesti panostaa itsestäänselviin asioihin, esimerkiksi perheeseen ja sukuun, ystäviin ja harrastuksiin. Joskus tämä saattaa vaatia työhön käytetyn ajan merkittävääkin rajaamista, etenkin silloin jos perheessä on pieniä lapsia. Mutta nämä itsestäänselvällä tavalla tärkeät asiat ovat uhattuina juuri siksi, että pidämme niitä itsestäänselvinä.

Näin ei myöskään joudu psykologisesti tyhjän päälle, kun seuraavat YT:t yllättävät. Oma identiteetti ja elämän mielekkyys eivät romahda täydellisesti mahdollisen työn menettämisen myötä. Elämässä on paljon muutakin, josta voi iloita ja oman mielekkään elämänpiirin jatkuvuus on turvattu. Työ on vain yksi pieni osa kokonaisuutta.

Vielä tärkeämmin, näin voi välttää myös tilanteen, jossa yllättäen huomaa, että työura on ollut kyllä palkitseva ja antoista – mutta ei oikein enää tunne omia lapsiaan tai puolisoaan. Yhteinen elämä kun syntyy oikeasti elämällä sitä yhdessä, kaikkine kotielämän arkisuuksineenkin.

Oman elämänhallinnan kannalta ei siis ole kovin viisasta pakata kaikkia munia yhteen ja samaan työelämän herkkukoriin. Ei vaikka se tuntuisi kuinka houkuttelevalta — eikä myöskään, vaikka self-help -kirjat, kouluttajat ja media sitä kuinka suitsuttaisi. On ihan tervettä olla motivoitumatta liikaa.

PS. Lakkaa hötkyilemästä. Me opetamme miten.

Neljäsosa työssäkäyvistä suomalaisista kärsii kiireen aiheuttamista oireista – stressistä, ahdistuksesta ja työuupumuksesta. Ilmoittaudu KIIRE HALTUUN -verkkokurssille. 

LUE LISÄÄ: https://www.tietoinentyoelama.fi/kiire-haltuun-verkkokurssi


Haluatko päästä ulos työelämän apinahäkeistä?

Tilaa Tietoisen Työelämän uutiskirje ja osallistu paremman työelämän rakentamiseen!

Lähetän sinulle tulevat kirjoitukset heti kun ne julkaistaan.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *