Kaikki tietävät, että monet työpaikan ongelmat voisi ratketa jos vain istuttaisiin alas ja mietittäisiin niitä yhdessä kunnolla. Kovin usein tuntuu löytyvän kuitenkin joku tekosyy jättää miettimättä. ”Ei nyt ehtisi. Ei nyt jaksaisi. Eikö voitaisi jättää tämä myöhempään?”
Miksi me teemme niin?
Yksi syy on se, että asioiden ajattelu tekee kipeää, jopa fyysisesti. Se on raskasta ja työlästä ja vaatii ponnistelua. Näin on, vaikka pohdittava asia olisi näennäisen yksinkertainen, kuten esimerkiksi simppeli laskutoimitus 527 + 239. Näinkin pienen tehtävän ratkaisu vaatii pysähtymään ja keskittämään siihen ajattelun rajalliset resurssit kokonaan hetkeksi.
Ja jos tarjolla on monimutkaisempi ongelma? Mieluummin otamme jopa sähköiskuja. Ajattelu on juuri niin vihattavaa puuhaa. On oikeastaan ihmeellistä mitä kaikkea ihmiskunta on saanut aikaan — avaruuslennoista kirjallisuuteen ja tieteisiin — vaikka niiden vaatima ajattelu tekeekin niin kipeää.
Rutiinien toistaminen on sen sijaan helppoa. Se on vaivatonta ja yleensä miellyttävää. Se ei vaadi tietoista ponnistelua. Rutiinien noudattaminen tuntuu tutulta ja turvalliselta ja tuottaa yleensä aivan riittävän hyvän tuloksen.
Tästä ajattelun kipeydestä ja rutiineilla muuratun status quon turvallisuudesta löytyy yksi keskeinen syy siihen, miksi työpaikoilla muutosten tekeminen tuntuu yleensä yritykseltä uida tervassa.
Muutos väistämättä vaatii uusien ideoiden pohdintaa ja oman toiminnan reflektointia, epämääräisten asioiden ajattelua ja uusien rutiinien oppimista. Vaikka oppimista kuinka hehkutettaisiin, vaikeiden ja monimutkaista ajattelua vaativien asioiden oppiminen on usein haastavaa ja uuvuttavaa. Etenkin kun on vielä ne oikeat työt tehtävänä, ja siihen päälle vielä koko muu elämä elettävänä.
Samasta syystä niitä ihmisiä, jotka työpaikallaan yrittävät pakottaa muita muuttamaan ajattelu- ja toimintatapojaan, katsotaan karsaasti rasittavina häirikköinä. Vaikka juhlapuheissa luovuutta ylistetään, tosiasiassa monesti ihmisillä on piilovinouma kaikenlaista luovaa ajattelua vastaan. Se niistä innovaatioista.
Miten ihmeessä työelämän ongelmia voidaan ratkoa, jos niitä ei haluta edes ajatella?
Luonto vastustaa energian haaskausta
Evoluution näkökulmasta on kätevää, että runsaasti energiaa kuluttavaa tietoista ajattelua käytetään vain silloin kun se on pakollista. Muutoin toimitaan tiedostamattoman, nopean ja vaivattoman ajattelun varassa. Näin suurimman osan ajasta suoritetaan autopilotilla tuttuja rutiineita ja raskas tietoisen mielen ajattelutyö on vain erityistilanteita varten.
Rutiineihin perustuva kevyellä automaattiohjauksella ajelehtiminen ei ole huono asia. Yleensä se tuntuu mukavalta ja siltä kuin asiat sujuisivat itsestään ilman ponnistelua. Jos työelämässä vallitsevat ajattelumallit ja toimintarutiinit tuottavat hyvin haluttuja tuloksia, ei tietenkään ole mitään syytä pysähtyä erityisesti niitä märehtimään tai tekemään niistä ongelmia.
Ylimääräinen ajattelu voi olla jopa häiriötekijä, jos kaikki tuntuu sujuvan hyvin. Tästä syystä esimerkiksi muita työyhteisön jäseniä voi ärsyttää se, että joku yli-innokas ideanikkari tai kehittäjäluonne esittää loputtomia kysymyksiä ja tulee kyseenalaistaneeksi samalla sen, miten töitä on totuttu tekemään.
Puhutaan niistä veneenkeikuttajista, jotka sotkee ideoillaan ja ehdotuksillaan muiden ympyrät, kun olisi tärkeämpääkin tekemistä.
Mutta pysähtymiselle, ongelmien tiedostamiselle ja juuri sille työläälle ajattelemiselle on samalla huutava tarve. Nykyaikaista työelämää määrittelee pysyvä muutos ja jatkuva epävarmuus, ja näiden seurauksena mm. koetaan laajamittaisesti työpahoinvointia.
Pysähtyminen ja ongelmien tiedostaminen
Työelämän kipeiden ja usein monimutkaisten ongelmien pohtiminen on niin työlästä, että niitä mieluummin lykätään sinne joo–no–mutku–sitku-tulevaisuuteen, jossa on aina aikaa kaikelle tärkeälle ja viisaalle.
Vaikka moni on omalta kohdaltaan herännyt epäkohtiin ja haluaisi lähteä niitä porukalla korjaamaan, liikeneviä resursseja ei ajatteluun aina vain ole olemassa. Etenkin, jos kaikki jo käsillä olevat tehtävät on leimattu punaisella KIIRE-leimalla riippumatta siitä, mikä todellinen merkitys niillä on.
Usein käy niin, että ne, jotka ongelmat tiedostavat ja olisivat näkemään vaivaa niiden korjaamiseen joko lähtevät itse – tai tavalla tai toisella savustetaan ulos.
Parempi ratkaisu tietenkin olisi uskaltaa tarttua porukalla ongelmiin ja nähdä vaativan ajattelun vaiva. Sietää hetki reflektoinnin ja ongelmien pohtimisen raskautta, kipeyttä ja sen mukanaan tuomaa epävarmuutta, jotta siltä voitaisiin säästyä tulevaisuudessa.
Ja vielä parempi on koko porukalla opetella olemaan pelkäämättä ajattelun tuskaa, jotta tulevaisuudessa vastaavat tilanteet sujuvat helpommin.
Vain pysähtymällä ja käymällä tietoisesti vanhat ajattelu- ja toimintatavat läpi ja pohtimalla, mikä yhteys niillä on esimerkiksi työpahoinvointiin ja koettuihin ongelmiin, voidaan ne korvata terveillä, hyvinvointia tukevilla tavoilla.
Kun tämä työ on tehty, ja uudet rutiinit ajettu sisään, voidaan palata takaisin autopilotille. Asettua takaisin siihen kevyempään, rutiinien ohjaamaan olotilaan, jossa asiat tuntuvat sujuvan kuin itsestään.
Tietoisen ajattelun ja rutiinien tasapaino
Tiedostaminen ja tietoinen ajattelu on tarpeen aina, kun olemme oikeasti joutumassa vakaviin ongelmiin. Tietoista ajattelua, reflektiota ja jahkailua tarvitsemme ongelmiin, jotka edellyttävät suunnittelua, ennakointia ja laaja-alaista hahmottamista. Sille pitää tehdä tilaa, eikä sen resursseja kannata tuhlata tarpeettomasti.
Jatkuva ja usein sinänsä vähämerkityksellisiin asioihin vaadittu tietoinen ajattelu on kuitenkin vitsaus, joka pahimmillaan uuvuttaa ihmisen. Ihmisolento tarvitsee myös lepoa “kelaamisesta”, rutiinien suomaa automaattiajoa sekä niiden tuomaa olemisen keveyttä.
Aika ajoin on kuitenkin hyvä tarkistaa, että ne omat rutinoituneet tavat ajatella ja toimia ovat aidosti omia ja edistävät niitä asioita, jotka voi itse allekirjoittaa.
Ehkä myös yhä useammassa työyhteisöissä huomataan, että se “venettä keikuttanut” ja kyseenalaistava ajattelu voi olla hyväksikin.
