ULOS APINAHÄKISTÄ

Olipa kerran eläintarha ja tarhassa apinahäkki. Häkissä eleli pieni lauma apinoita. Ne kuluttivat päivänsä arkisiin puuhailuihin ja eläintarhan vierailijoiden matkimiseen. Päivät olivat melko rauhallisia, paitsi ruokailun osalta. Se aiheutti aina suurta tunnekuohua.

Apinoilla oli nimittäin ilkeä hoitaja. Hoitaja ruokki apinoita kiinnittämällä banaaniterttuja häkin kattoon. Häkissä oli pitkiä keppejä, joilla apinat pystyivät vaivalloisesti tiputtamaan banaaneita alas. Häkissä oli myös tikkaat, joita pitkin banaanit olisi saanut helposti kerättyä. Mutta aina jos apinat yrittivät käyttää tikkaita, antoi ilkeämielinen hoitaja koko laumalle kylmän suihkun suurella paloletkulla.

Apinat oppivat nopeasti, ettei tikkaisiin kuulunut koskea. Niistä tuli tabu. Banaanit tuli kerätä pitkillä kepeillä, ei tikkailla. Jokainen joka yritti edes lähestyä tikapuita sai muulta laumalta selkäsaunan.

Näin kului aikaa ja kaikki apinat oppivat varomaan tikkaita. Ilkeä eläintenhoitaja oli mielissään omasta julmasta pavlovinkokeestaan. Ja vielä enemmän hän oli mielissään nähdessään miten häkin asukkaat kohtelivat sinne siirrettyjä uusia apinoita. Tulokkaat nimittäin ihmettelivät hetken vaivalloista keppien käyttöä, yrittivät sitten kiivetä tikkaita pitkin banaaneita hakemaan, mutta tulivatkin saman tien muiden apinoiden pieksemiksi. Niin nekin oppivat pian varomaan tikkaita. Hoitajaa tämä huvitti suuresti.

Aikaa kului ja lopulta ilkeä hoitaja jäi eläkkeelle. Mutta vaikkei kukaan ollut enää antamassa vesisuihkua, varoivat apinat aina vain edelleen tikkaita. Lopulta aikaa oli kulunut vuosikymmeniä eikä häkissä ollut enää jäljellä yhtään alkuperäisistä apinoista. Yksikään häkin asukeista ei ollut koskaan saanut päällensä kylmää vettä, eikä kukaan tiennyt enää miksei tikkaisiin saanut koskea, mutta aina vain uudet tulijat saivat selkäänsä.

Tämä tarina apinahäkistä on monelle tuttu. Se hymyilyttää, sillä tunnistamme, että olemme ehkä joskus itsekin olleet häkissä joko selkäänsä saavana tulokkaana tai vastaanottokomiteana. Mutta pidämme tarinaa kuitenkin lähinnä vitsinä ja kärjistyksenä. Tarinaan kätkeytyy kuitenkin suurempi viisaus kuin päältäpäin näyttää.

More...

Apinahäkki nimittäin osoittaa miten työkulttuuri pahimmillaan kuin huomaamatta kehittyy vahingolliseksi. Työyhteisöön muodostuu tapoja, jotka ovat yhteisölle ja toiminnalle haitallisia, mutta niitä noudatetaan koska niistä on tullut sanatarkasti tapoja: jotakin jonka mukaan toimitaan koska

A) niin kuuluu tehdä,

B) niin on aina tehty,

C) niin tekeminen tuntuu oikealta

ja/tai

D)
paremmastakaan ei ole tietoa.

Työkulttuuri kehittyy ja muuntuu jatkuvasti halusimme tai ei, samoin kuin kaikki muu inhimillinen kulttuuri. Uusia tapoja syntyy ja juurtuu, vanhoja jää pois. Me voimme valita ohjaammeko tätä kehitystä tietoisesti vai annammeko sen apinahäkin tavoin kehittyä tiedostamattomasti ja kulkea automaattiohjauksella kohti haitallista toimintakulttuuria.

Tietoisen työkulttuurin kehittämisen lähtökohta on siinä, että tiedostamme meitä ympäröivän kulttuurin osatekijät. Eli ne ajattelu- ja toimintatavat, jotka vallitsevat työyhteisössämme ja joiden mukaan toimimme. Lisäksi meidän tulee ymmärtää, miten näitä tapoja voidaan muokata ja kehittää sekä minne suuntaan haluamme kulttuuriamme ohjata.

Tärkeintä tässä työssä on kuitenkin sen oivaltaminen, että kulttuurin kehittämisen keskiössä on inhimillinen kehittyminen. Me emme voi kehittää työkulttuuria jonakin, joka on aineettomasti ”ilmassa” ihmisten välissä ja rajoittuu tietyn fyysisen työpaikan seinien sisälle.

Työpaikan kulttuuri (kuten kaikki inhimillinen kulttuuri) on ensisijaisesti meidän mielessämme ajattelu- ja toimintatapoina. Me kannamme näitä tapojamme mukanamme missä kuljemmekin.

Näin työkulttuurin tietoinen kehittäminen on ennen kaikkea omien ajattelu- ja toimintatapojen tarkastelua.

Kehittämällä ajattelu- ja toimintatapojamme määrittelemme samalla minkälaisia me olemme ihmisinä ja työyhteisöinä. Mutta se onkin jo toisen tarinan aihe.


Varmista, että saat seuraavat kirjoitukset jättämällä sähköpostiosoitteesi tähän:

Lähetän sinulle tulevat kirjoitukset heti kun ne julkaistaan.

2 kommentteja “ULOS APINAHÄKISTÄ

  1. Tämä on niin totta, ja monet organisaatiot nykyään ovat apinahäkkejä, tai niin kuin monet sanovat, lasten hiekkalaatikoita — joskin lasten hiekkalaatikoilla on usein järkevämpiä sääntöjä. Onneksi tietysti poikkeuksiakin on.

    Apinavertaus on osuva. Silloin, kun organisaatioon tulee uusi ihminen, hän voi omalla ja muiden kohdalla kyseenalaistaa kepin antamisen. Valitettavasti monessa organisaatiossa ei voi vaikuttaa koko työyhteisön tietoisuuteen — samalla tulee kyseenalaistaneeksi valtasuhteita, ja kepittäjät yleensä nauttivat jollakin keinolla saamastaan vallasta kepittää muita.

    Tämä ei tietenkään estä oman toiminnan muuttamista, mutta prosessi on työyhteisössä hidas, ehkä yhtä hidas kuin kylmän suihkun saaminen. Tietyllä lailla organisaatioon tuleva uusi ihminen joutuu kaksoistoimintaan — hän saa keppiä, mutta ei itse kepitä. Osa ei ole sosiaalisesti helppo. Yrityksenä ja onnistumisena tosin hyvin kunnioitettava.

    1. Kiitos kommentista 🙂 Juuri näin! Monesti joutuu toteamaan ettei työyhteisö ja sen kulttuuri muutu ennen kuin ihmiset ovat valmiita muuttumaan. Ja valitettavan usein ihmiset eivät halua muuttua tai kehittyä loppuikänään. Tästä apinahäkistä on kuitenkin olemassa tie ulos, joka kulkee sen kautta että alkaa tiedostaa ettei esimerkiksi muiden “kepittämisellä” ansaittu status ja valta ei oikeasti tuo onnea ja hyvinvointia.

      Muutos täytyy kuitenkin tapahtua “sisältä päin” ja sisäisten motivaatiotekijöiden kautta. Ketään ei voi pakottaa ulkoapäin muuttumaan, mutta siihen voi aina tarjota mahdollisuuden. Eri asia sitten, kauanko kannattaa itse toimia organisaatiossa muutosagenttina, jos muutos on tuskastuttavan hidasta. Aina joskus kuulee tällaisista “täysin_mahdoton_muuttaa” -tuomion saaneiden työyhteisöiden onnistuneista uudistumisprosesseista, mutta hintana on yleensä ollut vähintään “muutosagenttien” burnout. Eli tässäkin kannattaa valita taistelunsa ja muistaa, että joskus taistelut voitetaan antautumalla (ja vaihtamalla maisemaa) 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *