“ÄLÄ KOSKE MUN KIIREESEEN!”

Aina ei kiirettä voida välttää. Joskus työt on saatava valmiiksi nopeasti ja joskus aikaa on aivan liian vähän. Mutta toisinaan kiire on itse luotua ja turhaa. Tällainen turha kiire voi olla monella tavalla myrkyllistä ja haitallista. Se myös ajaa pahimmillaan uupumukseen. Miten siitä voisi päästä eroon?

Valkoinen Kani, jota Liisa lähtee seuraamaan Ihmemaassa, tuijottaa jatkuvasti kelloaan ja hokee kiirettään. Kani on jatkuvasti myöhässä sieltä, missä hänen jo pitäisi olla. Kani ei ehdi kunnolla pysähtyä minkään äärelle, vaan hössöttää ja säntäilee, eikä pysty olemaan aloillaan. Pitäisi olla jo muualla. Juuri. Tässä. Ei. Ehdi. Olemaan. Sille, tai millekään muullekaan ei ole oikeasti aikaa. Tai niin ainakin Kani kuvittelee, sillä kiire on saanut Kanin valtaansa.

Kiire ottaa valitettavasti myös työelämästä usein samanlaisen niskalenkin. Pahimmillaan epämääräinen kiire leviää koko työyhteisöön ja saa suhteettoman vallan. Kiireestä saattaa tulla osa työkulttuuria, itsevaltainen voima, jolla on ylin valta päätöksenteossa: teemme näin, koska nyt on kiire — ei ehditä ajattelemaan yhtään tämän enempää!

Kiireen vuoksi työyhteisön ongelmiin ei esimerkiksi ”ehditä” tarttua eikä toimintatapoja sen kummemmin kehittää tai tarkastella.  

Joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä ja katsoa peiliin. Jos sieltä katsoo takaisin ”kiireen kulttuurin” keskellä vipeltäviä valkoisia kaneja, kannattaa asialle ehdottomasti tehdä jotakin.

TÖIHIN PALUUN VASTAISKU – Don’t panic!

Töihin paluu loman jälkeen voi ahdistaa. Vaikka mieli tekisi, on virhe yrittää painaa ahdistus mielestä pois mahdollisimman nopeasti. Sen sijaan sitä saattaa kannattaa kuunnella herkällä korvalla.

Ne saapuvat aina kolmen sarjassa. Kesän loppu, paluu töihin, ja kirjoitukset töihin paluun aiheuttamasta ahdistuksesta:

”Loman jälkeen rutiineihin palaaminen voi ahdistaa ja työmotivaatiokin saattaa olla hukassa.” HS.fi

”Loma loppui, ahdistus alkoi ‒ Työinto löytyy näillä vinkeillä.” OP-Media

”5 askelta selvitä lomalta takaisin harmaaseen arkeen (menettämättä järkeään).” Duunitori.fi

Vuosittain julkaistut kirjoitukset listaavat erilaisia ja usein hyviäkin keinoja, joiden avulla ahdistusta voi helpottaa. Itse kuitenkin koen, että ahdistuksen varsinaista syytä ei pysähdytä kovin syvällisesti pohtimaan, vaikka syytä kenties olisi. Usein ahdistus tuntuu otettavan kuin annettuna: töihin paluu nyt vain ahdistaa ja täts it. Sille ei voi mitään. Olisiko paras vain ottaa pilleri, odottaa pari tuntia ja toivoa, että menee ohi?

Koen, että ahdistuksen ääreen voisi toisaalta olla hyvä myös pysähtyä hetkeksi. Miettiä mistä se oikein kertoo. Katsotaanpa, mitä sen takaa voisi löytyä.

TYÖN IMU JA MOTIVAATION PIMEÄ PUOLI

Työn kuuluu innostaa ja vetää puoleensa. Joskus se voi kuitenkin tehdä sitä aivan liikaa. Seurauksena voi oma elämänhallinta olla jopa vaarassa. Milloin on syytä vetää hätäjarrusta?

Tunnustan. Olen syyllistynyt siihen itsekin. Olen hehkuttanut kuulijoille, miten työpaikkojen ongelmat korjautuisivat lähes itsestään, kunhan kaikki vain löytäisivät innostuksen, työn imun ja palavan motivaation omaan työhönsä.

Tätä samaa positiivisen psykologian työkaluihin nojaavaa työkulttuurin muutosta on ajettu niin maailmalla kuin Suomessakin jo vuosia.

Siinä ei ole sinänsä mitään vikaa. Kaikkia työpaikan ongelmia se ei tietenkään korjaa, mutta työnteko sujuu innostuneena mukavammin. Työpaikan ilmapiirikin muuttuu yleensä merkittävästi myönteisemmäksi, ja vaikutus näkyy usein myös suoraan siellä viivan alla.

Työnantajan (joka meidän konsulttien ja valmentajien viulut lopulta maksaa) näkökulmasta tällainen työkulttuurin muutos on siis enemmän kuin tervetullut. Vähemmän sairauspäiviä, tuottavampaa työntekoa ja vähemmän valitusta. Hieno juttu kaikkien kannalta.

Vielä hienompaa olisi, jos kaikki olisikin näin yksinkertaista. Vaikka kukaan ei lähes koskaan puhu innostuksen ja työnteon poltteen pimeästä puolesta, se ei tarkoita, etteikö sellaista olisi. Puhun nyt siitä, että tällä “draivilla” on pahimmillaan hinta, jonka joutuu työntekijä yksin maksamaan omassa, yksityisessä elämänhallinnassaan.

MUUTOS VAATII AJATTELUA – JA SIKSI MUUTOSTA EI TAPAHDU

Yritys korjata työyhteisön ongelmia ja muuttaa sen tapoja parempaan on usein tuskallista. Muita ei voisi vähemmän kiinnostaa ja pahimmillaan itse leimautuu “kiusanhengeksi”, joka vain tieten tahtoen kyseenalaistaa yhteistä tekemistä. Miksi muutos on niin vaikeaa?

Kaikki tietävät, että työpaikan ongelmat ratkeaisivat jos vain yhdessä istuttaisiin alas ja mietittäisiin fiksummin — mutta kukaan ei ikinä tee sitä. Aina on joku syy olla tekemättä niin. Miksi?

Koska uusien asioiden ajattelu tekee kipeää, jopa fyysisesti. Se on raskasta ja työlästä ja vaatii ponnistelua. Näin on, vaikka pohdittava asia olisi näennäisen yksinkertainen, kuten esimerkiksi simppeli laskutoimitus 527 + 239. Näinkin pienen tehtävän ratkaisu vaatii pysähtymään ja keskittämään siihen ajattelun rajalliset resurssit kokonaan hetkeksi.

Ja jos tarjolla on epämääräisempi ongelma? Mieluummin otamme jopa sähköiskuja. Ajattelu on juuri niin vihattavaa puuhaa. On oikeastaan ihmeellistä mitä kaikkea ihmiskunta on saanut aikaan — avaruuslennoista kirjallisuuteen ja tieteisiin — vaikka niiden vaatima ajattelu tekeekin niin kipeää.

MENESTYKSEN KULTAINEN HÄKKI

Vimmattu menestyksen tavoittelu on joskus oman onnen ja hyvinvoinnin este. Mistä menestyksen tarve kumpuaa ja mitä sille kannattaa tehdä?

Tutustuin työni kautta “Maaritiin”. Hän oli sellainen, jota helposti kutsuisi todelliseksi menestyjäksi. Maarit oli lukion jälkeen opiskellut yliopistossa ja päätynyt henkilöstöalalle konsultiksi. Me Maaritin ystävät ihmettelimme aina miten lujaa Maaritilla meni. Maaritilla tuntui olevan aina se maailman paras työ — ja usein jo sitäkin parempi nurkan takana odottamassa. Somessa Maaritin kavereita tuntui olevan kaikki ja niiden tuttavatkin. Vuosipäivät, juoksulenkit ja lempireseptit päivittyvät tasaiseen tahtiin naamakirjaan ja instagramiin. Aina hän oli menossa ja tuntui välistä jopa ylpeilevän kovasta kiireestä ja stressistä, vaikka niistä myös valittikin.

Erään ystäväporukkamme illanvieton aikana kävikin ilmi, ettei Maarit silti ollut kovin onnellinen. Oikeastaan päinvastoin. Vaikka hän tiesi menestyneensä ulospäin näkyvällä tavalla, hän pelkäsi jatkuvasti jäävänsä pian kiinni siitä, ettei hän kuulunut “oikeisiin” menestyjiin ja tunsi kalvavaa huonoutta. Hän oli joutunut pinnistelemään hampaat irvessä saadakseen kaiken, mitä hänellä oli, ja se oli maksanut hänelle karvaasti. Hän oli ollut toistuvasti luhistumisen partaalla.

TUNTEET TÖISSÄ – LASTEN LEIKKIÄ?

Ilman tunnetaitoja työyhteisöistä voi tulla joko kylmiä kuin kalapuikot pakastimessa tai huutavia ja melskaavia kuin uhmaikäiset kurahaalareissaan. Siinä samalla helposti itsekin eksyy ahdistukseen. Mitä tunnetaidoista pitäisi oppia?

Olen vuosien varrella saanut ihmetellä tunnetaidoiltaan varsin monentasoisia työyhteisöjä.

Erityisen surullista on ollut nähdä miten heikot tunnetaidot vesittävät tärkeän päämäärän.

Tällaisella työyhteisöllä on hyvin usein jokin ylevä ja hyvä tarkoitus – esimerkiksi lasten kasvatus, ihmisten valistus tai intohimoinen järjestötoiminta. Silti päämäärä näyttää usein hukkuvan jonnekin, ja yhteisön energia tuntuu sen sijaan valuvan enemmänkin keskinäiseen syyttelyyn, vastuunpakoiluun ja vallan väärinkäytön moniin muotoihin.

Ehkäpä tällainen heikoilla tunnetaidoilla varustettu työyhteisö on tuttu? Sen tunnistaa esimerkiksi seuraavista piirteistä:

  • ​toistensa syyttely ja syyllistäminen

  • valehtelu ja vastuunpakoilu

  • hallitsemattomat tunteenpurkaukset

  • nimittelyt ja henkilökohtaisuudet

  • harkitsematon impulsiivisuus

  • jatkuva huomion hakeminen

  • valta-aseman väärinkäytökset
  • narsismiin vivahtava itsekeskeisyys

  • epäkypsä ristiriitojen ratkaisu (”En se minä ollut!”)


Monesti tällaisissa yhteisöissä jäsenet kyllä haluaisivat, että asiat muuttuisivat paremmiksi.

Silti usein on kaikista vaikeinta ymmärtää, että työyhteisön muuttaminen tarkoittaa yleensä myös sitä, että itsekin joutuu katsomaan peiliin. Ongelma ei yleensä ole vain “jonkun toisen” toiminta, vaan se syntyy, kun yhdessä käyttäydytään epäkypsästi.

Olisiko siis niin, että yksi nykyisen työelämän tärkeimpiä haasteita olisi saada ihmiset kasvamaan tunne-elämältään aikuisiksi? Sellaisiksi, joita ei pelota katsoa peiliin kun siihen olisi aihetta.

HATERS GONNA HATE – ELI MIELLYTTÄMISEN SIETÄMÄTÖN TURHUUS

Kuva: Teza Harinaivo Ramiandrisoa FLICKR (CC BY-SA 2.0) 

Ylikorostunut miellyttämisen halu ja omien tarpeidensa vaientaminen viitoittavat tien ahdistukseen. Miten sen voi välttää?

Joskus elämä opettaa kohtaamiesi ihmisten kautta.

Olin alle kolmikymppinen, juuri yliopistosta kortistoon valmistunut julli ja päätynyt invataksin kuljettajakurssille saadakseni opintojen rinnalle myös jonkin varman käytännön ammatin.

Kurssilla tapasin Kaitsun. Kaitsussa oli jotain, joka sai kaikki välittömästi pitämään hänestä.

Aluksi seurasin kateellisena, miten helposti tämä viisikymppinen, charmantisti lyhyestä parrastaan ja hiuksistaan harmaantunut, jämäkän lyhyenläntä ”stadin kundi” teki nopeasti tuttavuutta muiden opiskelijoiden kanssa.

Kaitsu kertoili mielellään tarinoita ja sanoi aina jokusen hyvän sanan jokaisesta. Tarinoidessa hänen silmänsä säihkyivät erikoisesti ja hymy oli herkässä. Hän tuntui myös löytävän kaikista tilanteistaan jotakin hauskaa ja nauratti muita ystävällisellä huumorintajullaan. Eikä hän koskaan tupannut seuraan, mutta silti seuraa riitti.

Olin tottunut itse olemaan se, joka tuli helposti ja nopeasti kaikkien kanssa toimeen, mutta Kaitsun rinnalla aloin pistää merkille oman käytökseni kömpelyydet ja omituisuudet.

Siinä, missä Kaitsu tuntui olevan kaikkien seurassa aina oma itsensä, huomasin miten itse sen sijaan mukauduin aina uuden tuttavuuden seurassa tämän odotuksiin.

VOITKO PAHOIN TÖISSÄ? BURNOUT JA APINAHÄKKI

Joskus työkulttuuri muistuttaa kiehuvaa rapulientä, eikä siinä yksinkertaisesti pysty voimaan hyvin. Milloin tarvitaan selkeää muutosta?

Kuvittele iloinen ja onnellinen rapu, joka tyytyväisesti tutkii avaraa merenpohjan maailmaa. Se on onnellinen, koska se uskoo että se pärjää missä vain. Täytyy vain pinnistellä ja tehdä parhaansa. Näin opettivat isä ja äiti rapu, samoin opettajat rapujen esikoulusta aina korkeakouluun asti.

Ja rapuhan pinnistelee ja tekee parhaansa. Tyytäisenä se muistelee tekemiään töitä. Se on viihtynyt ja saanut tunnustustakin. Mutta siitä tuntuu, että jotakin on vielä tavoittamatta. Ehkä se pystyisi vielä johonkin suurempaan?

Eräänä päivänä se lukee Pohjanmeren Sanomista työnhakuilmoituksen:

Oletko etsimämme rapukonsultti? Olet huippuosaaja ja sovit moneen liemeen! Tule meille niin kohoat uudelle tasolle ja pääset antamaan panoksesi asiakkaidemme palvelemiseen! Tarjoamme hienot työsuhteen lisäkkeet sekä huikeat tulevaisuuden näkymät kaupungin parhaissa pöydissä!

Rapu innostuu. Olisiko tässä mahdollisuus suuruuteen?

3 JIPPOA, JOILLA MUUTAT RUTIINEJA VAIVATTOMASTI

Muuta tapojasi kävelemällä kuin Monty Pythonin John Cleese!

Edellisessä postauksessa kerrottiin miten ja miksi rutiinit pitävät meitä usein tiukasti vankeinaan.

Kun jostakin tavasta ajatella tai toimia on tullut rutiini, se ohjaa meitä automaattisesti. Ja kaiken lisäksi se tuntuu hyvältä ja oikealta tavalta toimia.

​Omien tapojensa muuttaminen on juuri tästä syystä vaikeaa. Sitä kannattaa kuitenkin määrätietoisesti opetella. Palkintona on suurempi vapaus omista pinttyneistä ajattelutavoista ja toimintamalleista.

Samalla lisää myös omaa vapauttaan suhteessa itseä ympäröivään kulttuuriin (myös juuri niihin oman työpaikan apinahäkin “järjettömiin” tapoihin).

Tässä kirjoituksessa kerron muutamia keinoja, joilla rutiineista vapautumista voi helpottaa huomattavasti.

Aloitetaan potkimalla varpaita kynnykseen.

AJELEHDITKO AUTOPILOTILLA?

HikingArtist.com - Creative Commons Attribution-NoDerivs 3.0 Unported License.

Kuvat: Wikimedia /  Agência Brasil & Benmitch 

Mitä yhteistä on yhdellä maailman parhaimmista jalkapalloilijoista Neymarilla ja laboratoriorotalla tilanteessa, jossa Neymar on pelikentällä tavoittelemassa palloa ja rotta kulkemassa tälle tutuksi tulleessa labyrintissä?

VASTAUS: Hyvin matala aivotoiminta.

Neymarin aivotoimintaa on tutkittu hänen suorittaessaan jalkapalloon liittyviä motorisia liikesarjoja ja hänen aivotoimintansa on 90% alhaisempi kuin amatööripelaajilla. Sama pätee tutkitusti rotan aivotoimintaan, kunhan sokkelo on sille jo tuttu.

Sekä rotalla että Neymarilla ovat tutut toimintatavat muuttuneet rutiineiksi ja rutiinien suorittaminen vaatii huomattavasti pienempää aktiivisuutta aivoilta kuin uusien asioiden tekeminen.

Rotan ollessa ensimmäistä kertaa sokkelossa tämän aivotoiminta on todella aktiivista. Se tarkkailee herkeämättä mitä vaaroja ja mahdollisuuksia sokkelo tarjoaa ja samalla koittaa arvioida mihin suuntaan kannattaa kulkea vai kannattaako kulkea lainkaan.

Mutta rotan oltua samassa sokkelossa lukuisia kertoja alkaa tämän aivotoiminta laskea kaikkialla muualla paitsi tyvitumakkeissa, jotka sijaitsevat aivojen alimmissa osissa. Niiden toiminta lisääntyy ja nykyinen näkemys onkin, että tyvitumakkeet vastaavat rutiinien tallentamisesta ja suorittamisesta. Ne ovat ikäänkuin aivojen yksikkö, joka vastaa autopilotilla ajosta.

Se mikä tapahtuu rotan aivoissa koskee myös meitä ihmisiä. Uusien taitojen opettelu on usein tuskallisen hidasta. Opettelu vaatii paljon tietoisen mielen keskittymistä ja kehon tietoista ohjaamista (muistat varmasti polkupyörällä tai autolla ajon opettelun).